porkkalanniemi_tahtitaivas-3

Yhden yön juttuun on helppo suostua. Varusteet kiskoo kasaan suuremmitta suunnitelmitta, ja retki todennäköisesti sijoittuu hyvän sään aikaan.

Marraskuun loppupuoli kului pitkälti synkkien pilvien alla. Harmaata jaksoa seurannut lupaus kirkkaasta yöstä ajoi lähtemään eteläisen tähtitaivaan pääkallonpaikalle, Kirkkonummen Porkkalanniemeen.

Kyseessä on suosittu kohde, josta on leivottu hiljattain kansallispuistoakin1. Porkkalanniemi tunnetaan erityisesti eeppisten rantakallioiden ja merimaiseman keitaana, mutta alueelta löytyy myös kaunista metsää ja pieniä suolaikkuja. Hieman kulkemalla huomaa, että puusto on paljon ilmeikkäitä kalliomäntyjä monimuotoisempaa.

porkkalanniemi-2

Nykyisellään Porkkalanniemi koostuu eri kuntien virkistysalueista ja vetää puoleensa niin lintuharrastajia, kalastajia kuin päiväretkelle saapuneita perheitäkin. Paikka on silti – ainakin lämpimän sesongin ulkopuolella – yllättävän rauhallinen. Varsinkin hämärän tultua.

Taivasalla nukkumisen ilo

porkkalanniemi_tahtitaivas3

28. marraskuuta pakkanen oli alkuillasta pari kolme astetta, ja yön aikana sen ennustettiin laskevan kuuden asteen tuntumaan. Teltta ei siis ollut välttämätön, kunhan hakeutui pois tuulen puolelta. Levitin makuualustan rantakalliolle Pampskatanin tyvelle, ja tarkkailin taivasta lähes täydellisissä olosuhteissa, talvimakuupussi peittonani. Ei niskan väsymistä, ei kylmässä tuulessa seisoskelua. Ajoittain esiin lainehtineet alapilvetkin olivat ongelma lähinnä kuvaamisen kannalta.

Käytyäni hoitamassa polttavimmat valokuvausvelvollisuudet, saatoin kaikessa rauhassa palata makuupussin lämpöön. Maapallokin oli tällä välin kiertänyt uudet kohteet itätaivaalle. Silmälasit riisuttuani tähtikuviot erottuivat hienosti, sillä kaikki kirkkaimmat tähdet korostuivat pehmeinä palloina. Himmeimpiä tähtiä kun ei laseitta enää lainkaan havaitse. Uni koittaisi pian, mutta tiesin herääväni vielä ennen pimeän väistymistä.

porkkalanniemi_tahtitaivas-2

Muutamaa tuntia myöhemmin avasin silmäni. Huomasin nukkuneeni korkealle kavunnutta Orionia vastapäätä. Ilta oli siis vaihtunut yöksi. Jokusen tunnin unilta oli yllättävän helppo lähteä katsomaan, miltä taivas näyttää muissa suunnissa, sillä olin jättänyt suurimman osan ulkovaatteista päälle. Se ei ole mukavin tapa nukkua, mutta helpottaa rutkasti pakkasyöhön nousemista.

Yötaivas pysyi kauniin pilvettömänä, ja Pampskatanin petolliset kalliotkaan eivät olleet liukkaat. Valosaastetta tulvi kuvauksen kannalta lähes horisontin leveydeltä – hehku nousee pohjoisen puolella melkein zeniittiin asti – mutta paljasta silmää hukkavalo häiritsee vähemmän. Tunnelma on kaupunkilaiselle öinen.

Parin tunnin laiskaa kuvausta seurasi siirtyminen takaisin makuupussiin tähdenlentoja laskemaan. Sirius tuikki.

Orion ja Sirius

Orion ja Sirius

Puoli yhdeksän tienoilla havahduin valoon sekä siihen, että kylmä oli yön aikana hiipinyt seurakseni. Näinkin unta muun muassa saunasta. Nyt töyhtötiainen kuulutti jo aurinkoa nousevaksi.

En päässyt haaleaa aamukahvia kaataessani varmuuteen siitä, olinko kuullut yöllä laulujoutsenparven, vai oliko ääni ollut unisen pääni tuotosta.

Yöpaikkani

Yöpaikkani. Ilma- ja keinokuitutäytteinen makuualusta teki rantakalliolla makoilusta miellyttävää.

Aamulla 11 pyrstötiaisen parvi lennähti männikköön ruokailemaan.

Aamulla 11 pyrstötiaisen parvi lennähti männikköön ruokailemaan.

 


Miten perille?

Porkkalaan pääsee Helsingistä junan ja bussin yhdistelmällä maanantaista perjantaihin, aamuseitsemän ja iltaviiden välillä. Bussi jättää Porkkalantien päähän, eli rantakallioille joutuu talsimaan kahdesta neljään kilometriä (tarkasta päämäärästä riippuen).  Tietysti Tolsan tai Kirkkonummen asemalta voisi pyöräilläkin – matkaa on reilut 20 kilometriä – joskin ajatus kapean Porkkalantien laidasta nollat taulussa kaahaavien autokuskien seassa pelottaa.

Mikäli palaa pyörättä viikonloppuna, joutuu varautumaan noin neljänkympin taksimatkaan. Tai liftaamaan jonkun parkkipaikalta lähtevän kyytiin.

Porkkalanniemestä löytyy useampikin tulipaikka ja keittokatos eväiden kärventämistä varten, joskin polttopuiden eteen saa välillä tehdä töitä. Tietämästäni kahdesta kaivosta yksi on ollut käyttökiellossa vuosia ja toinen – hieman piilossa Tullandintien parkkipaikan vieressä – tarjoaa suolan ja ruosteen makuista vettä. Vedet kannattaa siis kantaa mukaan, mikäli mahdollista. Palvelut, kuten tulipaikat ja huussit, on merkitty ainakin Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen karttaan.

Kartta rajaa vihreällä relevanteimman ulkoilualueen. Ankea luotsiasema katkaisee kulun niemen länsiosassa, ja esimerkiksi kaakkoon Tullandetin suuntaan ei ole kauheasti syytä lähteä. Retkeä voi toki jatkaa kartassa rajattua kauemmaksikin, vaikkapa Lähteelän tai Stormossenin suuntaan.


Tähtikuvauksen teknisestä puolesta

Pahoittelen jo etukäteen kirjoituksen päättämistä tekniseen nillitykseen. Jos taas halusit lukea lähinnä objektiivista, pahoittelen aiempaa tunnelmointiani.

Reissu oli myös testi verrattain tuoreelle linssihankinnalle: Canon 35 mm f/2 IS USM. Kaikki jutun tähti- ja maisemakuvat on otettu sillä. Kyseessä on kevyt ja näppärän kokoinen objektiivi, josta löytyy kohtuullisen valovoiman lisäksi kuvanvakaaja. Käytännönläheisen arvostelun voi lukea täältä.

Olen ollut linssiin erittäin tyytyväinen, mutta tähtikuvaukseen se ei taivu kovin hyvin. 2

Koma – linssivääristymä joka näkyy erityisesti kulmissa – on täydellä aukolla hirvittävä ja vielä f/2.8:n kohdallakin suhteellisen karu3. Optiset ongelmat eivät helposti pilaa muuten tunnelmallista kuvaa, mutta ainakin ensikokemuksen perusteella tämä on jo häiritsevällä tasolla. Lienee siis parempi kuvata aukko reippaasti himmennettynä, jolloin etu peruszoomia paremmasta valovoimasta häviää.

linnunrata_canon_35mm_f2_coma

Esimerkki siitä, miten vahvasti koma nousee esiin täydellä aukolla. f/2.0, 16 s., ISO 6400.

Ylipäätään 35-millinen on tähtitaivaan kuvaamiseen ärsyttävämpi kuin arvasinkaan. En yleisesti ottaen haikaile superlaajakulmaotoksia, joten ajattelin, että 35-millisellä voisi kuvata kiinnostavia ja ”luonnollisia” maisemia tähtineen. Toki se onnistuukin, mutta haasteeksi muodostuu se, että jos haluaa mukaan maisemaa, tähtitaivas rajoittuu pieneen siivuun. Varsinkin vaakakuvassa. Jos siis haluaa kuvata Orionin meren yllä, on kookkaan tähtikuvion oltava verrattain matalalla, että merta mahtuisi mukaan. Silloin on paras toivoa, ettei horisontissa ole alapilviä eikä kuvio nouse tai laske valosaasteiseen kohtaan.

Pilviä tiellä, kuten tavallista.

Pilviä tiellä, kuten tavallista. f/2.8, 20 s. ISO 5000

Näin ”pitkällä” linssillä valotusaikoja ei voi kauheasti venyttää, mikäli toivoo tähtien pysyvän pistemäisinä. Niin sanotun 500-säännön 4 mukaan 35-millinen kestäisi karkeasti 15 sekunnin valotuksen, kun taas 25-millinen hoitaisi jo 25. 14-millinen toisi vielä kymmenisen sekuntia lisää.

Kaikki on tietenkin kiinni siitä, mitä haluaa kuvata. 35-millisellä voi varmasti toteuttaa tiukkaan rajattuja tähtitaivaskuvia, jotka erottuvat edukseen superlaajakulmakuvien massasta. Panoraamakuvauskin on keksitty. Sokeuttavan kirkkaana kaartuva linnunratahan on nähty jo miljoona kertaa, mutta esimerkiksi omin silmin koettua mukailevat kuvat tuntuvat olevan harvassa.

 

satelliitti_porkkalanniemi

Havainto tämäkin: kiinalainen radioamatöörisatelliitti TY-1. Määrityksen sain Taivaanvahdista: https://www.taivaanvahti.fi/observations/show/58570

 

 

  1.  Nyt ehdotettu Porkkalan kansallispuisto ei toki rajautuisi niemeen, vaan kattaisi laajalti niin saaristo- kuin suoluontoakin. Kts. esim. tästä
  2. Tämä ei ole harakirin paikka, sillä pääsyynä hankintaan oli pieni koko ja keveys yhdistettynä mahdollisuuteen kuvata hämärässä käsivaralta. Halusin linssin, jonka nappaa vaivatta mukaan – vaikka ainoaksi, jos haluaa kulkea ketterästi.
  3. Kamerani on Canonin 6D, eli siinä on täyden koon kenno. Varsinaisen testin linssin komasta löytää esimerkiksi täältä.
  4. Jakamalla luvun 500 objektiivin polttovälillä, saa karkean aika-arvion sille, kuinka pitkään täyden koon kennon kameralla uskaltaa valottaa. Mikäli siis toivoo tähtien pysyvän suhteellisen pistemäisinä. Kroppikennoisella kameralla jaettava luku pienenee, esimerkiksi 350:een.  Tästä jutusta löytyy sääntöä havainnollistava kuva sekä tietoa muista valotusaikaan vaikuttavista tekijöistä.  
Kirjoittaja Antti Salovaara
ans@iki.fi