Yhden yön juttuun on helppo suostua. Varusteet kiskoo kasaan suuremmitta suunnitelmitta, ja retki todennäköisesti sijoittuu hyvän sään aikaan.

Maaliskuun 22. povattiin tähtikirkasta yötä. Avaruussääennuste uhkaili revontulilla. Tekosyytä jäädä koneen ääreen ei ahkerallakaan etsimisellä löytynyt.

Asetin illan tavoitteeksi rauhallisen taivaantuijottelun. Ei siis syytä kulkea kauas. Kriittisimpänä paikkakriteerinä oli helposti julkisilla saavutettava kohde, joka ei kuitenkaan sijaitsisi aivan parkkipaikan vieressä. Valitsin muutaman kilometrin Nuuksiontiestä länteen löytyvän Holma-Saarijärven.

Haukkalammen tienoo on turisti-Nuuksion ydin. Arki-iltana alue on silti hiljaisen rauhallinen, ainakin kylmällä vuosipuoliskolla. Mittavaa retkeilyinfrastruktuuria lukuun ottamatta maasto on kaunista, ja tietyissä rajoissa monipuolistakin.

Tarkoituksena oli käydä pikaisesti nakkaamassa rinkka eväineen ja makuupusseineen leiriin. Sen jälkeen voisi liikuskella lähitienoilla illan hämärtyessä, etsiä kuvauspaikkoja ja kuunnella toiveikkaasti pöllöjä. Olin kuitenkin unohtanut yhden kevättalvisen realiteetin: jään. Haukkalammelta lähtevät polut olivat paksun, käytännössä kitkatta luistavan jääkerroksen valtaamat. Kiitos maastonmuotojen, metsän puolelta ei monin kohdin ollut helppoa tai edes mahdollista kiertää. Eikä liukkaus toki pelkille poluille rajoittunut. Vähiin käyneestä lumestakin oli apua vain paikoin.

Tätä en onnistunut pääsemään rinkka selässä ylös, edes reunan kautta yrittämällä. Oli kierrettävä koko lampi toiselta puolelta.

Liukastelu ja sen välttely kapuamalla ja rämpimällä ei tietenkään ole kummoista ekstriimiä. Se kuitenkin kaventaa tarkkaavaisuutta ja latistaa tunnelmaa, sillä katse naulautuu ympäristön sijaan tiukasti omiin jalkoihin. Jos parimetrisen mäen ylittämiseen menee minuuttitolkulla aikaa, seikkailumieli vaihtuu pysyvyyden tavoitteluun. Onneksi tähtitaivasretki sujuu staattisemminkin, kunhan vain löytää alat, joille asettua.

Kevättalvinen metsä oli päivän vaipuessa hiljainen. Ei ihmisiä eikä juuri lintuja. Parin kilometrin pätkällä kuulin muutamia varoittelevia tiaisia, mustarastaan äyskähdyksen ja kaksi korppia. Hahmotin myös koiran ihmisineen, tosin kaukaa.

Talven jäljiltä yleisvaikutelma on jossain mielessä keskeneräinen ja ankea, ainakin siihen asti, kunnes kevät on edennyt selvästi alkutahteja pidemmälle. Likaisia lumilaikkuja siellä täällä. Sohjoista veden saartamaa jäätä järvissä ja notkelmissa.

Kostean metsän maanruskeat, tumman- ja kellanvihreät sekä kallionharmaat sävyt heräävät sentään oikeuksiinsa. Hillityn tyylikkäistä sammalista ja jäkälistä puhumattakaan. Hieman kuin kauniit kivet vedessä.

Pieni saari Holma-Saarijärven keskellä on tunnelmaltaan aivan kelpo leiripaikka 1 . Korkeat männyt luovat suojaisaa vaikutelmaa, jättäen riittävästi tilaa raoista parveileville tähdille. Rannalta – ja toistaiseksi vielä jäältäkin – näkee pohjoiselle taivaalle. Siis sinne, missä revontulet useimmiten majailevat. Puuvaja tarjosi suojaa muutaman kevyen kuuron ajan, sillä sadevarusteet ja teltta olivat pudonneet tarpeettomana painolastina matkasta.

Nyt pitäisi olla poikkeuksellisen hyvä pöllökevät, mutta verrattain tuulinen keli yhdistettynä paikallaan pysyttelyyn ei osoittautunut havainnoille hedelmälliseksi. Viritin sateiden mentyä aikani kuluksi pienen nuotion, ja hämärän syvettyä pimeydeksi keskityin liukasteluun ja pohjoistaivaan toiveikkaaseen tarkkailuun. Revontulionni oli kuitenkin vastainen. Alkuillasta kameran kennolle piirtyi haaleaa magentaa, ja ainoa myöhempi kohtaaminen koski kahta hetkeksi syttynyttä harmaanvihreää sädettä. Linssin jatkuva huurtuminen ja kirkkaaksi hinkkaaminen söi kuvausintoa.

Paljas silmä ei erottanut tätäkään värihuntua.

Mustarastas lauloi vastarannalla hetken auringon mentyä, mutta sen jälkeen oli tyydyttävä autotien meluun ja lentoliikenteen jylinään. Koneita saattoi havaita viisikin samaan aikaan. Matalalta lentokorkeudelta vilkkuvalot ylettyivät räiskymään maidonvalkealta jäältä, ja ajoittain oli mahdotonta löytää kuvaussuuntaa, jossa tähtien seuraksi ei piirtyisi kaksiväristä luonnotonta valoviivaa.

Puolenyön jälkeen liikenne alkoi hellittää. Telkkäkoiras kulki siipien ujelluksesta päätellen jossain lähiseudun pimeydessä. Yötaivas kaartui ylle poikkeuksellisen rauhallisena ja kauniina. Innokas odotus oli vaihtunut seesteiseen makuupussimietiskelyyn. Näkihän siitäkin taivaalle aivan hyvin.

Kun taittoi päätään taakse, männyt ja niiden välistä valaisevat tähdet nostivat upottavan syviä maan ja taivaan rakenteita. Puoliuninen näkymä ylitti kaikki mielikuvitukseni rajat. Kuvaan se ei olisi tallentunut.

Kuuden aikaan mustarastas lauloi jälleen. Kuulutus oli saattanut alkaa aiemminkin, mutta yhden hengen ihmisyleisö näki silloin vielä unia. Kylmänsävyisiä ja ulkoilman ruokkimia. Makuupussi kun oli pakotettu mukavuuslämpötilansa rajoille.

Pian aurinko valaisi vastarannan latvoja, ja lintuelämä paljastui vilkkaaksi. Kaksi käpytikkaa rummutti, kumpikin omalta puoleltaan järveä. Talitiaisia heräsi viisi, ja niiden lisäksi takametsästä kutsui hömötiainen ja vastarannalta töyhtötiainen. Korkealla matkaavia kiuruja muutti tusinan verran, joskin näistä onnistuin näkemään vain kaksi. Muut tulkittiin lentoäänistä. Viisi laulujoutsenta kiisi toitotellen koilliseen. Kaksi närheä rääkyi pidäkkeettä.

Valoisa paluumatka vaihtui harmaaseen alistumiseen saman jäämäen kohdalla, jota en ollut onnistunut illalla ylittämään. Enää en suostunut kiertämään, mutta mitään toivoa päästä pystyssä alas ei ollut. Oli nieltävä ylpeytensä ja laskettava pyllymäkeä. Liukurin voisi tästedes lisätä talvikauden varustelistaan.

·

  1. Järven kaakkoispuolella sijaitseva laavu on sen sijaan ankea kuin mikä. Matala koppi tylsällä lähiympäristöllä.
Kirjoittaja Antti Salovaara
ans@iki.fi