Heinäkuu toi hiljaisuuden. Kevään ja alkukesän lintukonsertti on takana, ja ympäristö tuntuu mykistyneen. Sirityskään ei soi vielä täydellä painollaan.

Omat aistini ovat kesän myötä veltostuneet mutta myös virittyneet uudelleen. Harvoiksi käyneet äänet kaikuvat kertaluokkaa voimakkaampina kuin kuukautta aiemmin. Yksinäinen metsälammen ylittävä kaakkuri raikaa kuin kurkiparvi, ja siipiään kajautteleva kehrääjä säpsäyttää unen silmistä. Hauraat äänet, kuten sudenkorentojen tai lepakoiden1 liikkeet pääsevät esiin. Hetkittäin on täysin hiljaista.

Luonto on silti nyt vilkas. Staattisia neliösenttejä ei hevin löydy, vaikka jättäisi muurahaiset ja mikrofaunan laskematta. Kaikkialla jokin lepattaa, surraa, mönkii, vaanii tai kutoo. Metsässä liikkuessa ajaa liikkeelle satamäärin perhosia, esimerkiksi erilaisia mittareita. Laajaa väripalettia ja monipuolista kuosia kantavat perhoset pyrähtävät metrin tai kaksi kerrallaan, kadoten taas uuden varvun suojiin. Kulkeminen on jatkuvaa lennon ja laskeutumisen kehää. Jalkojen liike tuottaa liikettä jalkojen ympärille.

Pimeää ei vielä koe, mutta hämärä alkaa tuntua todelta. Paahteista päivää seuraava yö armahtaa retkeilijää, ainakin jos kuumuus väistyy. Parin viikon päästä yökin kestää etelässä jo seitsemän tuntia.

Kesän arvo

En osaa kokea kesää kesänä. Vertailen ensipuoliskoa kevääseen ja jälkimmäistä syksyyn. Keväästä ei haluaisi ikinä luopua, vaikka tuleva lämpö houkutteleekin. Syksy on sinänsä miellyttävä, mutta enteilee väistämättä talvea. Pelko tyhjenevästä ja jäätyvästä luonnosta alkaa viimeistään elokuun puolivälissä.

Pitäisi opetella antamaan kesälle oma arvonsa. Sehän on lukemattomien elävien parasta tai ainoaa esiintymisaikaa, joka pitäisi viitsiä jakaa omiin kausiinsa, niihin liitettyine odotuksineen kaikkineen. Keskeistä on juuri odottaa jotain: pian kuulee tai näkee jotain sellaista, mitä ei ole voinut tänä vuonna vielä havaita. Kohta esimerkiksi lehtohepokatit valaisevat Helsingin hämärät seudut sirityksellään.

Kiitos lämmön ja valon, retkeilykin on vielä hyvän aikaa vaivatonta. Ulos on helppo lähteä, ja maisema on lähes aina ja lähes kaikkialla turvallisen ja rauhallisen tuntuinen. Tätä tulee pian ikävä, kun suuri osa retkestä kuluu jälleen pimeässä, liikkumattomassa maisemassa.

Silloin voi korkeintaan toivoa tähtiä.

Kaikki kuvat heinäkuulta 2017

 

Levo-Antias, Nuuksio. Äänimaisemasta vastasivat kaksi lehtokurppaa ja myöhemmin kehrääjä.

 

Pikkujuuriperhonen, koiras

Karhusiilikäs

 

Viitamittari

 

Slätmossen kesäyönä, Kirkkonummi

Suomittari

Lyhdykkihämähäkin munakotelo. Ilmeisesti ruskolyhdykki.

 

 

Hetkeä ennen auringonnousua suolla ei havainnut usvaa. Kannatti odottaa.

 

Pieni <3 pyy <3

 

  1. Jos mietit, miten ihmeessä lepakon äänen voisi kuulla, olet puoliksi oikeilla jäljillä. On totta, että kaikuluotausääntä ei (harvoin poikkeuksin) ihmiskorvin erota. Mutta lepakoilla on myös keskinäiseen yhteydenpitoon liittyviä ääniä, joita voi kuulla ilman erikoisvarusteita. Olen itse ainakin kuvitellut havaitsevani vaimeita surahduksia tai naputuksia lepakoiden (todennäköisesti vesisiippojen) saalistaessa aivan lähellä tyynen lammen pinnassa. Lepakoistakin löytyy muuten oma bongauksensa, johon voi kuka tahansa osallistua, ultraäänet paljastavalla detektorilla tai ilman. Tänä vuonna Lepakkobongaus järjestetään 28.-30.7.
Kirjoittaja Antti Salovaara
ans@iki.fi