Tämä blogi ei ole niin suosittu kuin se voisi olla. En keksi asiaan muuta syytä kuin sen, etten kirjoita riittävästi omistamistani tavaroista.

Aloitetaan objektiivilla: Tamron EOS SP 150–600 mm f/5–6.3 Di VC USD. Vetävä nimi, vai mitä?

tamrom_150-600

Tämä kuva on niitä varten, jotka katsovat mieluummin kauniin lampun heijastusta kuin objektiivia. Tai vaikka sitä kuosia. Lamppu: Kulma by Muoto^2. Kuosi: joku paita by Kuyichi

Tämä kuva on niitä varten, jotka katsovat mieluummin kauniin lampun heijastusta kuin objektiivia. Tai vaikka tuota kuosia. Lamppu: Kulma by Muoto^2. Kuosi: joku paita by Kuyichi.

Tämä noin tonnin maksava objektiivi julkaistiin vuonna 2014. Olen kuvannut sillä helmikuusta 2015.

Jatketaan tunnustuksella: tämä on ensimmäinen teleobjektiivini, pois lukien satunnaisesti käytössä ollut manuaalitarkenteinen 300-millinen. Isän 1970-luvulla hankkima komea Nikon. En siis osaa arvioida, miten ketterästi tai kapisesti Tamron esimerkiksi tarkentaa kilpailijoihin verrattuna.

Linssin piirtotarkkuudesta ja muista yksityiskohdista voit lukea esimerkiksi täältä tai täältä. Minä kirjoitan yksin elämäm koulun oppeihin nojaten.

Kanahaukka nappasi nuoren käen. Suurin osa kuvista tarkentui minne sattuu, luultavasti kuvaajan eikä Tamronin takia. Helsinki 9/2015.

Kanahaukka nappasi nuoren käen. Tamron tallensi, vaikka kuvaaja haparoikin. Helsinki 9/2015.

600-millinen ei riitä mihinkään

Kamerarunkoni on Canon 6D, eli siinä on täysikokoinen kenno. Silloin 600 milliä on todella 600 milliä, toisin kuin ns. kroppikennoisen kameran kohdalla. 1 Pääsinkin jo telekuvausurani alkumetreillä valittamaan sitä, kuinka vaikuttavan mittainen mötikkä ei riitä mihinkään siivekkäiden huidellessa sadan metrin päässä. Valittaisin tosin samaa tuhatmillisenkin kanssa.

Mikäli taiteellisilta visioiltaan kerkeää myös tarkkailemaan luontoa, 600 milliä riittää määritys- tai todistekuviin yllättävänkin hienosti. Kuvasta on kuitenkin helppo kaivaa tuntomerkkejä tai esimerkiksi laskea parvia. Jos ja kun määrityksiäni ei yleisesti uskota, Tamron voi vielä joskus ratkaista sen, näkikö Antti rariteetin oikeasti vaiko vain omasta mielestään.

Päivänselvä sepelrastas. Ilman 600-millistä lintu ei erottuisi kaikessa komeudessaan.

Päivänselvä sepelrastas. Ilman 600-millistä lintu ei erottuisi kaikessa komeudessaan. Viikki, Helsinki 19.4.2016

Mitä telezoomilla tekee?

Jos on vakuuttunut, että aikoo käyttää vain 600-millistä päätä, voi kaiketi harkita hankkivansa valovoimaisen 300-millisen ja siihen 2x-telejatkeen. Kunhan muistaa, että jälkimmäinen sieppaa myös kolme neljännestä valosta.  Muikea f/2.8 onkin pian enää himmeähkö f/5.6.

Itse väittäisin hyödyntäväni erityisesti molempia ääripäitä sekä jonkin verran polttovälejä näiden väliltä. Sen lisäksi, että lähellä olevalle kohteelle 600-milliä voi olla jopa liikaa, zoomin avulla on minusta mukava rajata kuvaa. Paras lintukuvakaan kun ei automaattisesti ole se, missä kiurun silmä kiiluu suurimpana. Maiseman yksityiskohtia kuvatessa joustavuudesta on erityisesti iloa.

Mutta mitä sanoo aineisto?  Tein pikatarkistuksen kuvieni EXIF-dataan2. Idean pöllin Teemu Saloriutan bloggauksesta.

Tamron 150-600

Tämän perusteella 600-millinen todella saa lähes kaksi kolmannesta kuvista, mutta muillakin polttoväleillä on kuvattu reilun vuoden aikana yli 1500 ruutua.

Se oli tonnin seteli

Tuhannen euron hintalappu tarkoittaa sitä, että kyseessä on telemaailman näkökulmasta varsin halpa linssi. Kun vielä huomioidaan, että polttoväli yltää aina 600 milliin asti, jostain on ollut pakko tinkiä. Muun muassa valovoimasta.

Kovin hämärässä aukoilla 5–6.3 ei enää kuvata – varsinkin kun huomioi, että linssi pysyy vakaana sitä heikommin, mitä pidempi polttoväli on käytössä. Kuvanvakaaja auttaa, paitsi silloin, kun kohde ei pysy paikallaan.

Vakaaja tuppaa ikävästi myös unohtumaan päälle, mikä suttaa lentokuvia. Toisaalta siitä on ainakin muutaman aukon verran oikeaa iloa liikkumattomien kohteiden kuvaamisessa.

Suurempi valovoima auttaisi vaikka mihin suljinajoista sex appealiin, mutta suurin kustannuksin. Ilmeisimmän, eli hinnan, lisäksi myös paino kasvaisi merkittävästi. Ainakin minulle sillä olisi suuri merkitys. Henkilöauton hintainen huipputele menisi hukkaan siksikin, etten jaksaisi kantaa sitä mukana kuin harvoin. Varsinkaan ilman henkilöautoa.

Pienet reput ja rukiittomat ranteet

Linssistä löytyy mittauksia paremmistakin lähteistä, mutta halunnette silti tietää, mitä tarjouksesta ostettu Clas Ohlson -keittiövaakani osaa kertoa. Minulle tyypillisimmällä koristuksellaan – vastavalosuoja, ei jalustapantaa tai linssinsuojusta – objektiivi painaa 1803 grammaa. Se on ainakin minun pikku kätösilleni yllättävän paljon, eli kuvaaminen ei tunnu enää kevyeltä. Linssi kulkee silti yllättävän vaivattomasti olalla. (Kaulalla ei, muttei kaiketi tarvitsekaan.)

Jalustapanta lisäisi lukuun vielä 273 grammaa, mutta se on kömpelönä rinkulana suurimman osan aikaa objektiivista irti. Mikäli tarve kuvata jalustalta kuitenkin iskee, pannasta on selkeää iloa. Silloin kun laiskuus ei ole jättänyt jalustaa kokonaan matkasta, panta on usein ollut kiinnitettynä matkajalustaan ja liitetty linssiin vasta tarpeen vaatiessa. Sen saa onneksi linssiin suhteellisen pienellä säätämisellä. Retkillä, joilla valo ei riitä juuri jalustatta kuvaamiseen, näin painava linssi jäänee minulta yleisimmin kotiin.

Objektiivi vie myös mittavan tilan repusta. Vastavalosuoja taitettunakin 6D:n ja Tamronin yhdistelmä vaatii 33 senttimetriä. Koska oletan, etteivät mittayksiköt ole kaikille lukijoilleni selkeitä, havainnollistan asiaa vielä joka kodista tutulla Glenlivet 18 -pullolla.

tamron_glenlivet

Yhdistelmä sujahtaa reppuuni vain juuri ja juuri. Käytännössä jo vastavalosuojan taittelu päälle ja pois risoo sen verran, että tekisi mieli hankkia suurempi reppu. Toisaalta nykyinen painaa vain noin kilon, ja kantovälineen paino jos mikä tuntuu turhalta ekstralta. Tilanpuutteella on myös eräs toinenkin käytännön seuraus: telen on oltava kiinni, mikäli haluan laittaa kameran takaisin reppuun.

Näin ollen kamerassani on esiin kaivettaessa lähes aina tele. Se on siitä hyvä, että teletilanne on muita todennäköisemmin nopea. Laajakulman tai makron ehtii kyllä yleensä vaihtaa, riippuen tietysti mitä kuvaa. Käytäntö on silti pelottavan usein se, että jos 150-millinen pääkin on tilanteeseen liian pitkä, laiska kuvaaja kokee, ettei tilanne ehkä olekaan kuvan – eli objektiivin vaihtamisen – arvoinen.

Ensimmäinen maailma, sieltähän minäkin huutelen.

Entä kuvat?

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen hankintaani. Objektiivi ei ole jäänyt painavana tai ominaisuuksiltaan puutteellisena pölyttymään, eikä mitään ikäviä yllätyksiä ole tullut vastaan.

Testikuvia 100 % -croppeineen ja bokeh-esittelyineen löytää esimerkiksi linkittämistäni arvosteluista. Kuvanlaatuseikat kannattaa päätellä niistä.

Lopuksi pieni kattaus Tamronia eri tilanteissa.

Kuvassa olisi parantamisen varaa, mutta tämä maakotka suoritti ylilentonsa objektiivin ensimmäisellä testikuvausreissulla. Helsinki 2/2015.

Kuvassa olisi parantamisen varaa, mutta tämä maakotka suoritti ylilentonsa objektiivin ensimmäisellä testikuvausreissulla. Helsinki 2/2015.

kuu

Seurasaari, Helsinki. 20.6.

pilkkasiipi_jurmo

merikotkat_jurmo

merisavu_helsinki

Laulujoutsenet palaavat. Helsinki, 3/2015.

Laulujoutsenet palaavat. Helsinki, 3/2015.

räkättirastas

citykanit_helsinki

Parasta Helsingissä <3

—-

  1. Esimerkiksi Canon 7D -kameralla objektiivi vastaisi 240–960-millistä. Kyseessä ei ole missään universaalissa mielessä etu tai haitta, sillä muiden erojen lisäksi kroppikenno puolestaan supistaa näkymää laajakulmapäässä.
  2. Data on poimittu ExifStatistics-ohjelman avulla kuvakansioistani, mutta tarkalleen ottaen mukaan kuuluisivat myös kuvat, jotka on heitetty roskakoriin jo läpikäydessä. Ovathan nekin yhtä lailla kuvattuja. En keksi mitään kovin vahvaa syytä, miksi poistettujen kuvien polttovälijakauma eroaisi kovalevylle jääneistä, ellei linssi esimerkiksi toimi erityisen huonosti jollain polttovälillä. Joten jakauma vastannee todellista.
Kirjoittaja Antti S. Salovaara
ans@iki.fi