Pimeä tulee jo seitsemältä. Kuudelta. Viideltä. Näillä hetkillä meiltä helsinkiläisiltä viedään melkein kuusi minuuttia päivässä. Pian valtaosa kaupunkilaisen vuorokaudesta laahaa keinovalojen kelmeydessä. 

Pessimistille pahin aika on nyt. Pimeneminen jatkuu vielä pitkään, aina joulukuun loppupuolelle, ja valoisa vuosipuolisko palaa vasta maaliskuun myötä. Mieleen tulee ulkomaalaisen tuttavani huomio suomalaisten syyssuhteesta: puhumme pimeydestä – the Darkness – kuin jostain olennosta, joka hiljalleen ottaa maasta ja meistä vallan.

Oikea luontoihminen huomauttaisi nyt kaupunkilaisuuden aiheuttamasta vieraantumisesta. Vuodenkierrosta. Talven ja lumen merkityksestä pohjoiselle ekosysteemille. Runoilisi tähtitaivaasta ja narskuvasta pakkaslumesta.

Betoni- ja jugend-erämaan asukas ei silti helpolla usko. Vain pakeneminen ja kokeminen auttaa.

Pimeään ja hiljaiseen

Valosaastetta on Etelä-Suomessa mahdoton karistaa, mutta epätäydellinenkin pimeys tuntuu silti todelta. Jos ei katso kaupungin suuntaan, illuusio saattaa säilyä särkymättä jopa Lauttasaaren tai Suomenlinnan rannoilla. Parhaista kaupunkimetsistä nyt puhumattakaan. Syvemmänkään pimeän kokemiseen ei tarvita kovin paljoa kunnianhimoa. Pääseehän Helsingistä hetkessä julkisilla kahteen kansallispuistoon sekä hieman vaikeammin Porkkalanniemen tai Meikon seuduille.

Jos kamera näkeekin taivaan puoliksi oranssina, ihmisen ei tarvitse päästä kovinkaan kauas keinovaloista kokeakseen olevansa pimeässä. Varsinkaan, jos pilvet eivät ole heijastamassa asutuskeskusten valoja. Esimerkiksi valosaastekartasta voi kyllä hakea kohteita, mutta mittausarvoista ei ole syytä stressata. Usein riittää, jos itse kohteen lähistöllä ei ole valaistusta.

Jos pystyy pakenemaan ihmisten ääniä ja sokaisevia tuhannen lumenin lamppuja, hämärässä tai pimeässä retkeillessä viihtyy melkein missä vain. Päivällä ympäristöltä vaatii enemmän, mutta valon kaikottua pienikin oma paikka kohtuullisella näkymällä riittää.

Rajoittamalla otsalampun käyttöä rauhoittuu helposti paikalleen. Ja hidastuu, kerrankin. Pimeyskään ei ole itse asiassa niin kauhean pimeää. Valon määrä aukeilla paikoilla yllättää aina, silloinkin, kun kuu ei valaise ja maa on lumeton. Ihminen näkee yöllä paremmin kuin uskoisikaan.

Pimeän vuodenajan paras ystävä on hiljaisuus. Sen saavuttaa Helsingistä käsin bussilla tai parilla. Luontokaan ei syystalvella paljoa huutele itsestään, etenkään tiaisten ja tikkojen nukkumaanmenoajan jälkeen. Vähät äänet – varsinkin ilahduttavat yllätykset, kuten pöllöt – ovat havahduttavia poikkeuksia vaimeuden säännöstä.

Tähtiyö hiljaisuudessa on huikea elämys, mutta niin on omalla raskaalla tavallaan myös yö pilvipeitteen alla. Jos on päässyt valottomaan paikkaan, johon ihmisäänet eivät kanna, tunnelma on kaikessa rauhallisuudessaan painostava. Missään ei oikein ole mitään. Ei mitään, mitä katsoa tai ihailla. Mistä somettaa.

Kirkkaan taivaan toivossa on silti keveintä lähteä. Valehtelisin, jos väittäisin vaihtavani ainuttakaan tähtiyötä pilvien alla hiljentymiseen. Mutta olisi paras opetella useammin vaihtamaan kotona kulutettu aika hiljaisessa pimeydessä vietettyyn. Luvattiin kirkasta taivasta tai ei.

 

Vaikka kamera nostaakin valosaasteen esiin, yötaivaan tarkkailijaa se häiritsi selvästi vähemmän.

 

Ensimmäisten tähtien aikaan

Kaikkien tähtien aikaan

 

Kuvat ovat Nuuksion Orajärveltä.

 


Miten liikkeelle?


Mieti rauhallisuutta. Jos suuntaat kansallispuistoon tai retkeilyalueelle, rauhattomimmat paikat ovat tulipaikkojen, leveiden reittien ja parkkipaikkojen lähellä. Ihmiset päätyvät lähinnä sinne, mihin pääsevät helposti. Talven tulo karsii silti väkeä, varsinkin ilta- ja yöaikaan.

Mieti mukavuutta. On ilo potkia raskaat kengät jalasta ja rauhoittua nauttimaan hämärtyvästä maisemasta makuupussin ja -alustan lämpöön. Jos ei halua nukkua, ne käyvät silti istuimesta ja peitosta. Aina tulee kuitenkin kylmä. Retkikeitin tarjoaa paitsi voimia myös mukavaa oheistekemistä. Kahvit tähtitaivaan alla on suurinta luksusta.

Mieti tekosyitä. Revontuliennuste, komeetta, tähdenlentoparvi, täysikuu, uusikuu, pilvetön taivas, uudet kiikarit…

Mieti vaivattomuutta. On yleensä parempi lähteä kolmeksi tunniksi nyt kuin suunnitella päivästä toiseen pidemmälle reissulle lähtemistä. Kokemusta on, varsinkin loputtomasta vatvomisesta. Lyhytkin pimeän kokeminen kannattaa.

Mieti maisemaa. Jos aikoo asettua aloilleen, kannattaa miettiä kohde, johon haluaa päästää silmänsä vaeltamaan. Vaikka ihmiset olisivat vaiti ja luonto unessa, myös luonnollinen äänimaisema vaihtelee paikasta toiseen.


 


P.S. Käy bongaamassa Linnunrata, apuvälinein tai ilman! Kuva on Paraisten Jurmosta, ja kiitos kameran herkän kennon, siinä näkyy paljon enemmän tähtiä (ja värejä) kuin ihmissilmin voi havaita. Näky oli silti paljain silminkin mykistävä, eikä kuva tavoita tuon yön tunnelmasta melkein mitään.

Kirjoittaja Antti Salovaara
ans@iki.fi