Matkalla kohti Laattajaa pääsimme seuraamaan jopa merkittyä reittiä. Se laiskistaa mukavasti mieltä ja helpottaa suunnistamista. Itse tosin lähinnä seurailin kahta suunnistavaa tahoa, joten kulkuni oli helppoa ilman reittiäkin. Valmiiseen pöytään, valmiiseen pöytään. Reittikin tarjosi kuitenkin jännitettävää, sillä lähes jokainen vastaan tullut silta oli joko romahtanut, puoliksi romahtanut tai laho.

IMG_1704

Kuusamo on tunnettu sillanrakennusperinteestään. No, aikahan tähän on kait syynä.

Sama koski oikeastaan kaikkia pitkospuita ennen Närängänvaaran aluetta. Näillä rakenteilla taiteilu toi ajoittain mieleen Linnanmäen Vekkulan – ainakin sellaisena kuin se oli joskus 1990-luvulla. Uimaan emme kuitenkaan vesistöjä ylittäessä joutuneet, eli siinä mielessä eteneminen ei ollut vaikeimmasta päästä.

Ilmeisesti reitti on muutama vuosikymmen sitten pistetty kasaan ja jätetty sen jälkeen syystä tai toisesta hoitamatta. Reittimerkit tosin näkyivät vielä suurelta osin matkaa. Tämä hoitamattomuus ja retkeilypalvelujen puute on tietysti sekä hyvä että huono asia. Me esimerkiksi tapasimme ensimmäiset ihmiset vasta neljäntenä retkipäivänä – nämäkin Närängän tilalla, jonka luota vaaralle vievät  turistipolut lähtevät. Meidän kannaltamme tämä hiljainen erämaisuus oli tietysti mahtavaa, mutta sitä kuuluisaa yleistä etua ajatellen alueelle saattaisi toivoa jonkin verran enemmänkin kävijöitä. Luonto ei toki hälisijöitä kaipaa, mutta oikein ohjattuna etu voi olla molemminpuolinen.

Sudenkorentoja täynnä tämäkin lampare.

Sudenkorentoja täynnä tämäkin lampare.

Reitti jatkui tuttujen ihastusten parissa: kauniita soita pikku lampineen, vehreää vanhaa metsää ja harjuja, joilla harjoittaa jalkalihaksiaan rinkkaa kantaen. Jostain syystä pienet, metsän ympäröimät suolammet ovat minulle erityisesti mieleen. Metsä eristää alueen muusta maailmalta, ja koko lampi tuntuu omalta, koska näet sen kokonaan yhdellä katsomalla. Vesi on lämmintä ja tummaa, rahkasammalmatto pehmeä. Täytyypä ottaa joskus kuva, joka välittäisi hyvin, mitä tarkoitan.

Suodiptyykki - mossendiptyken (2013).

Suodiptyykki – En Mossendiptyk (2013).

Viikon ainoa ukkoskuuro sattui sopivasti lounastauolle, ja se toi maisemaan uusia sävyjä. Taukopaikalla meitä odotti aluemaantieteellinen nähtävyys: jokusen metrin korkea kallio. Närängänvaaraa lukuun ottamatta moista ihmettä ei juuri tässä maastossa näkynyt, eikä vieressä olevaa järveäkään ole turhaan nimetty Kalliolammiksi.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tässä on koira.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tässä on koira.

Helsinkiläispelle valittaa itikoista

Koska itikoihin ei taas jaksanut kaupungissa kunnolla uskoa, mukaan lähtenyt hyttyshattukin oli käytössä testaamaton, parilla eurolla äskettäin UFFilta poimittu retkihattu, jossa oli valmiina esiin vedettävä verkko. Verkkohattu kuin verkkohattu, eikös? No ei. Tässä päähineessä verkko lähtee suoraan hatun päätä ympäröivän reunan alta, mikä jättää itikoille tilaa nauttia paljaasta ihosta reunan lähellä. Verkko myös laskostuu suurelta osin naamalle pahentaen ongelmaa, toisin kuin mallissa, jossa verkko lähtee hatun lieristä. Irroitettava hyttysverkko, joita saa noin eurolla marketista, ratkaisee tämänkin pulman, koska sen voi laittaa suoraan hatun päälle. Sadetakki päällä kulkeminenkin alkoi houkutella hiostavan lämpötilan laskettua edes hieman, sillä se on varsin itikkasuojaava vaateparsi.

Onneksi oli teltta: mukavan tauon verenimijöiltä saa heittämällä vaikka ruokatauolla hetkeksi teltan pystyyn. Kuulostaa ylimitoitetulta nössöilyltä, mutta teltanhan kasaa parissa minuutissa, eikä minusta muutenkaan ole kovikseksi koskaan ollut. Luontokuvaajaystäväni nimesikin retkellä “mäkäräräkän” suomen kielen kauheimmaksi sanaksi. Hyttysmyrkkyjä emme tosin reissulla käyttäneet, eli piste meille siitä. Kokonaispistemäärä: yksi piste.

Helsinkiläispelle fiilistelee taas

IMG_1788Kuljimme kuivin silmin läpi Itkuharjun ja saavuimme taas rajavyöhykkeen tuntumaan. Auringonlaskunäkymä oli kuin kauneimmasta karaokevideosta.  Telttapaikkaa lähestyessämme korpit kuuluttivat tervetulotoivotuksiaan riehakkain rääkäisyin. Järveen työntyvältä niemenkärjeltä oli upea näkymä Närängänvaaralle, tuuli viilensi illan ja puhalsi valtaosan itikoista metsän puolelle. Rannan hiekkapohja tuntui mahtavalta paahtuneiden varpaiden välissä.

IMG_1795

Näkymä leiripaikalta.

Illalla sai taas huomata, että vaikka tämäkään päivämatka ei ollut kilometreissä mikään yli-inhimillinen suoritus, pehmeä suopohja, lukuisat harjut ja rinkka tuntuivat kyllä jaloissa päivän päätteeksi. Nokian Kontiotkin tuoksuivat jo siltä, että kesäretkellä ollaan.

IMG_1781Seuraavana päivänä rantasipit soidinsivat äänekkäästi, harmaasieppo lauloi niemessä ja lapintiira kalasteli järvellä. Myös reissun ainoan lapintiaisen kuulimme Laattajan lähellä. Rennon päiväretken aluksi ukkometso lensi komeasti edestämme ja järripeipot ryystivät ahkerasti joka suunnalla. Järven lähistöltä löytyi “taas” mukavaa metsää ja kauniita paikkoja, samoin kuin aiempaa enemmän merkkejä siitä, että joku muukin ilmeisesti käy alueella. Joillain kohdin metsä tosin jo muistutti suomalaisittain tutumpaa, tasaikäistä männikköä, eikä pikakatsaus näille seuduille saanut aikaiseksi tavallista syvempiä ihastuneisuudenhuokauksia. Jos en olisi juuri keksinyt tuota teennäistä yhdyssanaa, se pitäisi keksiä.  Päivän lajiksi tuli myös päivänkorento (isosurviainen), sekä psykedeelisen värinen pikku leirikaveri, joka odottelee määritystä kaverin muistikortilla.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Viikon voi käyttää hyvin, tai sen voi käyttää aivan äärimmäisen hyvin. Jos sinulla on noin viikko aikaa, suosittelen retkeä Kuusamoon Närängän seudulle. Alkukesän reissumme tälle eeppiselle metsäalueelle osui poikkeuksellisen hellejakson loppuun, minkä johdosta pohjoinen luonto oli reippaasti aikatauluaan edellä. Jos Näränkä tai Närängänvaara kuulostaa tutulta, saatat muistaa nimen Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon huikeista metsäkuvista.

Onneksi tätä maisemaa tarvitsi katsoa retkellä vähän.

Tällaista maisemaa tarvitsi katsella poikkeuksellisen vähän.

Emme ilmeisesti pääsisi merkittävässä määrin nauttimaan tästäkään alueesta, ellei muutama nuori luontoliittolainen metsäkartoittaja olisi päätynyt seudulle 1990-luvulla. Heidän havaintojaan seurasi suojelukiista, jonka ansiosta suuri osa alueesta säästyi moottorisahalta. Kuusamon yhteismetsä oli jo hyvässä vauhdissa hakkuiden suhteen, ja onkin pieni ihme, että tämä Euroopan mittakaavassa merkittävä, aapasoiden ja pienvesien halkoma yhtenäinen metsäalue säilyi näinkin suuressa laajuudessa. Miettikää nyt: ilman muutamaa vapaaehtoista koko maanosan kannalta ainutlaatuinen alue olisi ehditty muuttaa numeroiksi muutaman metsänomistajan tilille. Ne rahat olisi jo kauan sitten tuhlattu, mutta nyt jäljelle jäikin omaisuus,  jonka arvo ei kärsi edes inflaatiosta. Yritän kertoa tarinan joskus kunnolla tai linkittää jonkun toisen kirjoittamaan tekstiin, kunhan löydän siihen lähteet.

Hellettä päin

Rahelamminsuolla.

A Night at the Rahelamminsuo. Tosin veljeksiä oli sairastumisten takia vain kolme, eivätkä nämäkään olleet veljeksiä.

Sääennusteisiin tutustuttua lämpimät vaatteet karsiutuivat armotta pakkausvaiheessa. Uuvuttava helle olikin vastassa heti junasta noustua Oulussa. Kesää ei siis tällä kertaa voinut paeta pohjoiseen, emmekä toiveistamme huolimatta välttäneet itikoitakaan. Perillä meitä tervehtineen hakkuuaukean takaa siinti jo Visavaara, Suomen vanhimman männyn koti, joten mitäpä sitä pikku inisijöistä stressaamaan.

Iltahämärässä pääsimme heti vanhan metsän tunnelmaan, huonommilltakin mailta tuttujen leppälinnun ja laulurastaan säestämänä. Lintujen ääniä tulikin kuunneltua ja kerrattua tällä reissulla poikkeuksellisen paljon, koska kaikilla retkeläisillä oli niistä jotain osaamista – vieläpä täydentävästi eri äänistä. Kolme päätä määrittää selvästi paremmin kuin yksi lahopää.

Visavaaran rinteeltä löysimme yllättäen lähteen, komeasti taittuneen lahon raidan edustalta. Kylmä, kirkas vesi nousee korkeimpaan arvoonsa kesäkuumalla maastossa, ja kävimme varta vasten täyttämässä vesipullot näiltä kohdin vielä toisenkin kerran.

IMG_1295

Suomalaistyyliseen sukupuolineutraaliin huntuun pukeutuneet retkeläiset ovat juuri löytäneet lähteen Visavaaran rinteeltä. Eipä löydy kartasta tätäkään huippuhyvää vesipaikkaa.

Hiekkapohjaisen Pikku Syrjäjärven ranta tarjosi mukavan leiripaikan, eikä mäkäriä ja hyttysiä tarvinnut erikseen houkutella tunnelmanluojiksi. Onneksi oli teltta.

Rajavyöhyketaulut olivat monin paikoin ainoita ihmistoiminnan merkkejä.

Rajavyöhykemerkit olivat monin paikoin ainoita ihmistoiminnasta muistuttajia. Iltanäkymä Pikku Syrjäjärvelle.

Ensimmäinen kokonainen retkipäivä osoitti varsin pian, että nyt elettiin pohjoisessakin jo alkukesää. Etenemisestä ei ollut tulla mitään, kun joka suolla vastaan lepatteli perhosia ja sudenkorentoja, joita yritimme määrittää. Sudenkorentokirjaa en ollut ottanut edes mukaan – vaikka niistä on olemassa laadukas, pienehkö maasto-opas – koska arvelin räikeän virheellisesti, ettei sille ole kesäkuun alussa pohjoisessa kauheasti käyttöä. Onneksi kaveri muisti korentoja hyvin, koska itse  en ollut edes kerrannut vähiä tietojani ennen lähtöä. Selattuamme telttapaikalla perhoskirjaa palautimme mieleemme suonokiperhosen (kuvassa), joka paljastui pian varsin runsaaksi. IMG_1328

Havainnointi oli tässä vaiheessa mitä toiveikkainta: kesä on aikaisessa, eikä esimerkiksi sudenkorentoja harrasta kovinkaan moni. Voimme siis saada aikaisuusennätyksiä tai maakuntahavaintoja, mikäli pidämme silmät auki. Emme tee tätä huvin emmekä tieteen, vaan kuolemattoman kunnian vuoksi. Kaikenlaista ruskohukankorentoa, lampikorentoja ja muuta pian näkyikin, mutta jatkan korennoista vasta kirjoituksen seuraavassa osassa.

IMG_1377

Kuukkelikuvista ei tullut mitään. Metsäkin olisi ollut mitä kuvauksellisin, mutta ei.

Linnuista saimme ensimmäisen mieleenpainuvan kohtauksen kauniissa naavan/lupon kirjomassa lähimetsässämme: utelias kuukkeliparvi ilmestyi esiintymään lentonäytöksin ja äänin, vajaan kymmenen yksilön voimin. Läheisellä suolla metsätähti kukki yhdessä suokukkien ja raatteiden kanssa, ja näiltä löytyi niin kukkakärpäsiä kuin kovakuoriaisiakin. Monet hopeatäplät lepattelivat määrityksen kannalta turhan vinhaa vauhtia, mutta joukossa oli ainakin joka paikan hopeatäpläksi tituleerattuja pursuhopeatäpliä.

IMG_1444

Pohjantikka kävi esittäytymässä Kuikkaojan rehevän puronvarsikohdan tienoilla, ja toinen yksilö rummutteli myöhemmin leirin lähellä. Tällaisesta vanhaan metsään rajautuvasta puronvarsipaikasta voisi varmaan löytää vaikka mitä.

IMG_1505Kuikkalamminharjut tiesimme hyviksi metsäkohteiksi, joten kävimme tutustumassa molempiin. Valo oli kovaa kuin elämä, eli kuvia en oikein saanut. Oli kuitenkin hauska huomata, että kaksi vierekkäistä harjua olivat metsän suhteen hyvinkin erilaiset. Lounainen harju vei voiton järeämmän ja monipuolisemman puustonsa ansiosta.

IMG_1546

Hiukset ja kaikki. Näitä ilmeikkäitä puita olisi mukava palata kuvaamaan tasaisemmalla valolla.

Koska olemme Suomessa, mistään silmänkantamattomiin jatkuvista ikimetsistä ei tietysti ole kyse. Vältimme retken aikana valtaosan ankeista paikoista hyvän reittisuunnittelun ansiosta, mutta oli se kieltämättä täällä todella paljon helpommin hoidettu kuin hyvilläkään paikoilla keskimäärin.

Suojelualueen rajaa ei tarvitse kartasta tarkistaa: sen huomaa kyllä siitä, että järeä puusto vaihtuu taimikkoon tai aukeaan. Täysin suoraa linjaa pitkin.

Suojelualueen rajaa ei tarvitse kartasta tarkistaa: sen huomaa kyllä siitä, että puusto vaihtuu kuin veitsellä leikaten taimikkoon tai hakkuuaukeaan.

Laattaa jaa

IMG_2310

Niemi Laattajan keskellä Närängänvaaralta nähtynä. Niemenkärjessä telttapaikkana oli niin hyvä Tsing Tao, ettei paremmasta väliä. Keskellä järveä tuulee, joten itikkamääräkin putosi murto-osaan metsän vastaavasta.

Kartassa näkyi niin ilmeinen leiripaikka kuin suinkin mahdollista: järven keskelle työntyvän kapean niemen kärki.  Laattaja-järven nimi istui vaivoin huitovan etelän miehen suuhun, mutta oli se silti vähemmän outo kuin vaikka Inkee. Toisaalta sekin on outoudestaan huolimatta ihan kiva, toisin kuin Käsmä, Jurmu tai Kuolio. Kyllä, nämä paikat ovat kaikki Kuusamon tienoilla.

Koska näissä jutuissa ei ole aina tapana seurata draaman kaaren vatsanpohjaa kutkuttavia vuoristoratoja, jätän Laattaja-taipaleen Näränkä-eepoksen seuraavaan osaan.  Olisi ikävä lopettaa mukavaan järvikuvaan, joten laitan tähän vielä kuvan itsestäni.

Suloinen (siilikkään?) toukka oudon tuijotuksen uhrina. Kuva: Teemu Saloriutta.

Suloinen (siilikkään?) toukka ja lamaannuttava tuijotus. Kuva: Teemu Saloriutta.

Itse asiassa, tuolla oli erityisen paljon viehkeitä sinivihreitä mittareita, joten ehkä lopetankin sellaiseen. Ellen aivan väärässä ole, kyseessä on mustikkalehtomittari (Jodis putata).

Nämä mittarit viihtyivät erityisesti hikisillä repuilla ja rinkoilla.

Nämä mittarit viihtyivät erityisesti hikisillä repuilla ja rinkoilla.

Page 2 of 212