toyhtokiuru_helsinki

Töyhtökiuru Helsingin keskustassa 6.11.2016

En ole bongari, mutta voin vilkaista lintua.

Suurelle yleisölle bongaus on usein lintuharrastuksen synonyymi, ja termiä totutusti venytetään ties minkä muunkin havainnon havitteluun. Lintuharrastajien parissa bongaus tarkoittaa perinteisesti sitä, että käydään hoitamassa jonkun muun jo aiemmin havaitsema lintu, usein siksi, että havainnosta halutaan jonkinlainen pinna. Muitakin merkityksiä löytyy 1.

En ole bongari missään mainittavassa mielessä. Toisaalta olen yksin lokakuusta alkaneen harvinaisuusputken 2 ajamana käynyt bongaamassa yli puolta tusinaa lintua – paikoista, joihin ei sillä kertaa ollut mitään muuta motivaatiota lähteä. Syynä melkein kaikissa näistä oli mahdollisuus havaita itselle kokonaan uusi laji, siis elämänpinna. Tosibongareista minut erottaa silti auttamattomasti se, etten ole lähtenyt yksittäisen linnun takia edes pääkaupunkiseutua pidemmälle. Esimerkiksi reilun viikon takaiset superharvinaisuudet, preeriakahlaaja ja idänpikkusieppo, käytiin hoitamassa ainakin Ranskasta asti, sillä ne ovat harvinaisuuksia koko Euroopan tasolla.

Arvatenkin bongauksen mielekkyys jakaa myös lintuharrastajien mielipiteitä.

idanpikkusieppo_helsinki

Seurasaaren lammilla viihtyi Suomen ensimmäinen idänpikkusieppo, ja bongarien virta oli sen mukainen.

Pinnojen himo

Omassa luontoharrastuksessani bongauksella on ennen kaikkea tekosyyn rooli: kai se on ”pakko” pyöräillä muutaman kilometrin päähän, ottaa kuvia ja palkita palattuaan itsensä oluella. Joko pinnasta tai edes yrityksestä.

Tuurin ollessa myötäinen bongausreissun päätteeksi pääsee osaksi siitä tyydytyksestä, jonka uuden ruksin laittaminen excel-kirjanpitoon antaa.

Oman kirjanpitoni pohjana on taulukko, joka sisältää niin havaitut kuin vielä havaitsemattomat lintulajit Suomesta. Sen alimmalle riville muodostuu maaginen kokonaissumma: suomenpinnat. Tämän sarakkeen vieressä on toinen, johon merkitsen, oliko kyseessä myös ekopinna – eli lintu, joka havaittiin lihasvoimin liikkuen. Voisin lisätä kolmanneksi sarakkeeksi esimerkiksi sen, sainko linnusta minkäänlaista kuvaa. Tai sen, monesko laji se oli kuluvalle vuodelle. Oma kirjanpitoni ei erittele bongattuja ja spontaanisti havaittuja lajeja, mutta jälkimmäiset ovat toki erityisessä arvossa.

Pinnoja voi tietysti jaotella loputtomiin niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin. Moni laskee kuukausipinnoja tai panee esimerkiksi merkille, mitä lajeja on havainnut kotipihalla, mökillä tai toimiston ikkunasta. Itse keräsin joskus lenkkeilypinnoja, saadakseni muuten umpitylsään juoksemiseen hieman sisältöä 3. Lukuun ottamatta maailmanlaajuisesti uhanalaisia lajeja, linnut ovat oikeastaan harvinaisia joko tiettyyn aikaan tai tietyssä paikassa, mikä yhdistää bongausharrastusta ekologiseen tietoon. Peltosirkku on kesäkuussa Viikissä hyvä havainto, mutta marraskuussa Tähtitorninmäellä suorastaan sensaatio.

peltosirkku_helsinki

Suomen tiettävästi myöhäisin peltosirkku. Tähtitorninmäki, Helsinki 11.11.2016

 

sinipyrsto_naranganvaara

Sinipyrstö, Kuusamon huikean Närängänvaaran bongauskohde. Emme lähteneet Kuusamoon asti linnun takia, mutta haimme sitä aktiivisesti paikalle päästyämme. Kesäkuu 2013.

 

Lintu liikuttaa

On kaiketi mahdollista nähdä jotain hieman lahkolaista siinä, että suuri joukko samaa salatietoa seuraavia ihmisiä – ja sadoilla tuhansilla euroilla rituaalioptiikkaa – on kerääntynyt yhden pienen linnun ympärille. Tulkinnan dramaattisuutta heikentää se, että tätä nykyä samaan seuraan kuuluu usein niin sisäpiirin konkareita kuin kaltaisiani sunnuntaivieraitakin.

Taigarautiainen kamalassa kuvassa. Viikki, Helsinki 16.10.2016

Taigarautiainen kamalassa kuvassa. Viikki, Helsinki 16.10.2016

Esimerkiksi syksyn ensimmäinen Viikkiin eksynyt taigarautiainen oli minun saapuessani 80 kiikarikaulan tiiviin saartorenkaan keskellä 4. Koska piilotteleva lintu näkyi samaan aikaan vain osalle bongareista, saattoi linnun liikkeitä seurata yksin selostuksen perusteella:

 ”Nousee nyt ojanreunan suurimman mutapaakun kohdalle, näkyy sinne toiselle puolelle kohta. Nyt liikkui vähän takaisin, hypähti siinä vähän alempana ison risun vieressä…”

Ja onhan se nyt hektistä! Lähdet varta vasten hakemaan tätä tiettyä lintuyksilöä, olet ehkä kerrannut (tai opetellut ensi kertaa!) kotona tuntomerkit kirjasta ja Tarsigerista, kuunnellut äänet Xeno Cantosta – ja nyt olet viimein valmis henkilökohtaiseen maastotapaamiseen. Tuntuisi kurjalta, jos partneri tekisikin oharit.

Hyviin treffeihin kuuluu olennaisesti se, että seisoskellaan varpaat jäässä tuijottamassa risukasaa, hekumallisen yhteistoiminnan rajoittuessa viiden sekunnin pikavilkaisuun. Jos lintu näyttäytyy (tai ääntelee) todella vaatimattomasti, joutuu jo suurten kysymysten äärelle: Näinkö minä sen, mitä minä näin? Voinko laskea pinnan, kun havaitsin vain ruskeanharmaan vilahduksen, jonka  joku uskottavampi harrastaja kuitenkin varmuudella määritti?

Ihmiselo tarjoaa harvoja pakopaikkoja moraaliselta päätöksenteolta.

vuosaari

Mustakurkkurautiainen sai minut pyöräilemään 20 kilometrin päähän vahtaamaan oksia ja kantoja.

Pinnat ovat pintaa

On ainakin helppo selitellä, että harrastamani puolileikillinen pinnojenkeruu tukee samoja tavoitteita kuin muutkin tekosyistäni. Vaikka osa lajeista haetaankin eksoottisesti Kampista tai lähipuistosta, suuri osa bongauksista vie hyville lintupaikoille – usein vielä hyvään lintuaikaan, syksyllä tai keväällä. Talvella taas jokainen lisävirike otetaan vastaan karvahattu nöyrästi höyryten.

Tietysti iso osa pinnoista kertyy varsinaisesti bongaamattakin. Mainitsin ekopinnat jo aiemmin, mutta nostan esiin vielä Ekopinnaskaban, itse itseäni vuosien takaa siteeraten:

”Huvittavinta tässä kaikessa on se, että nettiin laitettu pinnalista sai minut liikkumaan luonnossa selvästi tavallista ahkerammin, selvästi enemmän opetellen; josko tänä iltana saisi laittaa yhden ruksin lisää! En edes kilpaile listalla kenenkään tutun kanssa, joten paljon helpompaan ei voi ihminen mennä. Huijatkaa toistekin, tämä oli hienoa.”

 


Tästä eteenpäin

 

bongauksen_hurma

Jos haluaa hahmottaa, paljonko lajeja aktiivisimmat suomalaisbongarit haalivat, voi tutustua Bongariliiton verkkosivuihin.

Hieman laajemman kuvan siitä, mikä ajaa ihmisen keräämään pinnoja – joko uusista lajeista tai vaikka tietyn alueen havainnoista – saa Ari Linnan toimittamasta Bongauksen hurma -kirjoituskokoelmasta. Kirjan 50 kirjoittajaa kertovat kukin bongauksesta omasta näkökulmastaan, ja mukana on niin tosibongausta, sunnuntaiharrastelua, ornitologiaa kuin kriittistä ääntä ja huumoriakin. Osa kirjan annista jättänee lintuharrastushistoriasta innostumattoman kylmäksi, mutta laajasta kokoelmasta on helppo poimia mieleisensä jutut luettavaksi. Artikkelien kiinnostavuus ja kirjallinen laatu vaihtelee kirjoittajasta toiseen, mutta kaiken kaikkiaan Bongauksen hurmaan on helppo tarttua – ja osin uppoutuakin.

 


 

Bongattu se tämäkin hiiripöllö. Kaivopuisto, Helsinki 26.10.2016

Bongattu se tämäkin hiiripöllö. Kaivopuisto, Helsinki 26.10.2016

  1. Esimerkiksi BirdLifen järjestämässä Pihabongauksessa bongaus-sanan käyttöä puoltaa oikeastaan vain pinnojen, eli havaittujen lajien lukumäärän, laskeminen.
  2. Helsingissä mm. hippiäisuunilintu, useampi taigarautiainen, mustakurkkurautiainen, kashimirinuunilintu, idänpikkusieppo sekä (ilmeisesti Suomen myöhäisin) peltosirkku.
  3. Onneksi lopetin, sillä tällainen voisi johtaa jopa siihen, että jokin kauempana oleva lintu olisi erikseen lenkkeiltävä pinnaksi.
  4. En ota tässä tekstissä kantaa siihen, mikä vaikutus bongauksen toisinaan aiheuttamalla väentungoksella on linnun hyvinvointiin.  Se on oma pitkä aiheensa, johon en olisi kovinkaan pätevä kommentoimaan. Kyse on muutenkin tapauskohtaisesta asiasta, johon vaikuttaa niin paikka, laji kuin vuodenaikakin. Kuitenkin esimerkiksi harvinaisen tai näyttävän lajin pesintä pyritään usein visusti salaamaan, eritoten kuvaajilta, pesimärauhan takaamiseksi.
Kirjoittaja Antti S. Salovaara
ans@iki.fi