Örö on keskikokoinen ihme. Samalta saarelta löytyy kilometrikaupalla hiekkarantaa, kaikessa rauhassa varttunutta sekametsää, avaria maisemakallioita ja paahteisia ketoja. Puolustusvoimien käytössä ollut saari aukesi yleisölle vuonna 2015 ja liittyi samalla osaksi Saaristomeren kansallispuistoa. Tutustuin Öröhön 7.–10. elokuuta.

Tausta linnakesaarena on jättänyt jälkensä maastoon – niin hyvässä kuin sotilashistoriallisessa mielessä. Tuhoava historia tykkeineen ei kiinnosta minua lainkaan, mutta Örössä ei onneksi koe kulkevansa sotiemme ulkoilmamuseossa. Armeijan sulkemia alueitakaan ei käytännössä enää ole. Saaren rauhoittaminen suurelta yleisöltä on koitunut luonnon pelastukseksi, mutta kyseessä on selkeästi kulttuurikohde historiallisine rakennuksineen ja leveine teineen. Myös satama vaikutti vilkkaalta. A-luokan luontotunnelmalle jää kuitenkin tilaa.

Karumpaa kohdetta hakevalle Saaristomeren kansallispuisto tarjoaa esimerkiksi kestosuosikkini Jurmon. Örö antaa kuitenkin paljon sellaista, mistä vähäeleisemmässä saaristossa voi vain haaveilla.

Luontokohteena Örö on hämmentävän hieno, niin paperilla kuin paikan päällä. Lajikirjo on erityisesti perhosten osalta Suomen kärkeä, ja suhteellisen luonnontilaisena säilynyt alue on harvinaisten elinympäristöjen suurenmoinen mosaiikki. Monimuotoisuus rikastuttaa myös huolettoman luontoturistin retkeä: samalla puolen tunnin kävelyllä voi nauttia paahteisesta rantadyynistä, viilentyä vuosisataisten mäntyjen varjossa ja kavuta korkealle ulkosaariston ylle.

Keltaniittyperhosia riitti

Paahteiset seudut pullistelivat heinäsirkkoja, ja perhosia nousi koko ajan kulkiessa lentoon. Hankalaksi kuvattavaksi osoittautunut hietaheinäperhonen oli tyypillinen näky. Näin jälkikäteen tuntuu nololta todeta, että vaikka saarelta on havaittu yli 1600 perhoslajia, oma kuvaamiseni rajoittui lähinnä tavallisiin päiväperhosiin.

Kukkivat kasvit olivat täynnä jääriä ja muita kovakuoriaisia. Ukonkorennot kiersivät ympärillä. Lampaat ja säyseät pitkätukkalehmät hoitivat ilahduttavasti ympäristöä. Hämähäkkieläimistä tapasi paitsi punkkeja myös rutkasti ristikkejä komeine verkkoineen.

Kaikkialla liikkui jotain pientä, erityisesti auringon kannustaessa energiallaan.

Hämärän tultua alkoi lehtohepokattien konsertti. Metsästä rapisteli esiin myös suloinen mutta luonnon kannalta tuhoisa supikoira.

Lintujen suhteen en ollut kovin aktiivinen. Rannoilla ruokaili jokunen tylli ja suosirri, saarella paikallisena havaitsin muun muassa tuulihaukan, käenpiian ja kuusihenkisen pikkulepinkäisperheen. Muutama peukaloinen lauloi vielä. Korpit, merimetsot, harvoiksi käyneet naurulokit ja harmaahaikarat elävöittivät merimaisemaa.

Nuori pikkulepinkäinen

Saarella riitti ihmisiä, mutta massa keskittyi huvivenesataman ja Varusvaraston palveluiden tienoille. Poluilla törmäsi kulkijoihin käytännössä vain keskellä päivää. Tämä ihmetytti.

Lämpimänä ja hyttysettömänä yönä upeilla rannoilla ei näkynyt ketään. Auringonnousut ja -laskut saattoi katsoa parhailla näköalapaikoillakin yksin. Kenties minulla kävi tuuri paikkavalintojeni suhteen – tai sitten parhaat valot huomioi itsekin vain kameran takia. Ehkä valtaosa muista retkeläisistä heräilee kun heräilee, tarpoo jalkansa väsyneiksi kuumimman päivän kuluessa ja vetäytyy sitten iltaruoan ja -oluen ääreen.

Itse suosin ensisijaisesti iltoja ja aamuja. Tähtitaivaan ollessa tarjolla myös öitä. Kesäpäivä on usein paahteinen ja kuuma, mikä paitsi väsyttää tekee kuvista inhan kontrastikkaita. Mikään ympärillä ei tunnu muuttuvan, eikä ainoakaan suunta – varjoa lukuun ottamatta – vedä varsinaisesti puoleensa. Voi siis hyvin nukkua ja säästää voimia.

Hyönteisten tarkkailuun päivät sopivat toki hienosti. Jos kaltaiseni laiskan kameramiehen olisi korvannut aktiivientomologilla, päivissä olisi taatusti riittänyt enemmän sykettä. Hyönteistietokin lienee silti ennen kaikkea yöperäistä. Pitkin saarta asetellut automaattiset valorysät keräävät jatkuvasti selvitettävää perhostutkijoille.

Valorysä loistaa – ja kerää tärkeää tietoa

Lisääntynyt matkailu tarkoittaa toisaalta useampaa uniikista metsä- ja rantaluonnosta nauttivaa silmäparia, toisaalta myös uhkaa. Erityisesti rannoille. Kulkijoita pyritään ohjaamaan reiteillä, mutta niiltä hairahtuu verrattain helposti.  Mitä vähemmän kävijöitä, sitä paremmin luonto säilyy. Sulkeminen saarta on tähänkin asti suojellut. Matkailunäkökulmalla on silti paikkansa, mikäli on minun tapaani taipuvainen kuvittelemaan, että mitä enemmän Suomen luonnosta nautitaan, sitä enemmän sillä säilyy puolustajia. Örön-matkailun kehittämissuunnitelmiin voi tutustua tästä Metsähallituksen julkaisusta (luontoarvojen osalta erityisesti sivuilta 22-24).

Alkuelokuinen retkeni osui vaivattomaan loppukesään. En pidä itseäni kummoisena eräsankarina, mutta syystä tai toisesta kevät ja syksy viimoineen (ja hektisempine lintumaailmoineen) vetävät puoleensa lämpimiä päiviä ponnekkaammin. Kovin myöhään syksyllä Öröhön ei taida ainakaan yhteysaluksella päästä, mutta viimeistään ensi keväänä lienee pakko tutustua saareen silloin, kun kesä on vasta kimallus hyisessä horisontissa.

Monihaaraiset männyt ovat saariston kauneimpia koristeita.

Pihlaja

Hietaheinäperhosen huomaa vasta lennosta

 

Unohtunutta sotilasteknologiaa

 

Ritarilude on lounaisrannikon ja -saariston erikoisuus.

Muhkea matarakiitäjän toukka

Merisinappi koristi rantoja

Käenpiika löytyi pikkulepinkäispuskista

Nuori naurulokki

Pikkukultasiipi

 

 


 

Miten perille? Mitä odottaa?

Yhteysalus lähtee Kemiönsaaren Kasnäsista. Reilun tunnin reitti kulkee verrattain suojaisassa sisäsaaristossa, eikä kannella tuntunut keikuntaa 8 m/s puhaltaneesta tuulesta huolimatta. Toki tuulen suuntakin saattoi vaikuttaa.

Suora bussiyhteys Helsingistä kulki ilmeisesti vielä heinäkuussa yhtenä päivänä viikossa, mutta Turun kautta pääsee tiuhemmin. Fiksuimmassa Archipelago HopOn -bussiyhteydessä on huomioitu yhteysaluksen aikataulut. Kampista Öröhön ja takaisin pääsi noin 80 eurolla – ajoissa varaamalla tai tarjouksia hyödyntämällä viilaisi kenties jonkun kympin. Telttaillen reissu ei siis tule kalliiksi.

Syksy on muuttanut aikatauluja. En enää löydä vastaavia bussilinjoja, ja myös yhteysalus on harventanut vuoroväliä. Liikenne näemmä loppuu syyskuun kuluessa. Se on sääli, sillä myöhäissyksyn retkessä olisi tunnelmaa. Ensi kesää ajatellen tiheämmin kulkeva yhteys Helsingistä olisi tervetullut palvelu, esimerkiksi bussi- ja laivaliput sisältävänä pakettina. Miksei samaan tarjoushintainen ateriakin, joko Kasnäsissä tai Örössä.

Örö tarjoaa kesällä paljon palveluita. Ravintoloista, majoituksesta ja saunoista löytää verrattain hyvin tietoa verkosta. Varusvarastolla sijaitsevasta kaupasta en sen sijaan löytänyt etukäteen mitään. Yhden reissun kokemuksella kauppa soveltuu paremmin oluen, jäätelön ja sipsien haikailijalle kuin kokkaajalle. Säilykkeitä ja makaronia oli muutamaa tylsää sorttia, tuorepuolesta tarjolla oli tomaatteja, kurkkua ja salaattia. Hinnatkin olivat ymmärrettävän korkeat, joten pidempään reissuun kannattaa varautua omin eväin. Myös Kasnäsin satamassa sijaitseva kauppa sopii täydentämisen.

Telttailualue on laaja ja sinänsä toimiva, joskin tunnelmaltaan pikemminkin leirintäaluemainen kuin erityisen idyllinen. Vanha sotilaskotirakennus masentaa ympäristöä entisestään, varsinkin ihmisineen ja läpi yön palaneine valoineen.

 


 

Kirjoittaja Antti Salovaara
ans@iki.fi