Vietin kaksi pitkää yötä Liesjärven kansallispuistossa. Edellisestä vierailusta olikin vierähtänyt ikuisuus.

Muistan käyneeni Liesjärvellä vain kerran aiemmin. Se on yllättävää siihen nähden, miten lähellä kansallispuisto Helsingistä katsoen sijaitsee. Muistikuvani vuosien takaisesta lokakuisesta retkestä ei ole kovinkaan mairitteleva. Mitään erityistä ei jäänyt mieleen.

Suoritin uusintakatsauksen 7.1.–9.1. vähälumisessa pikkupakkasen piristämässä säässä.

Tammikuun alku on vielä pitkien öiden aikaa. Päivän pituus on reilut kuusi tuntia, mitä nyt hämäränhetket päälle. Valtaosa ajasta kuluu siis hiljaisessa pimeydessä. Aurinkoisiksi ennustetut päivät olivat kuitenkin huikea porkkana harmaan syksyn ja talven jälkeen.

Ehdin maastoon vasta iltapäivästä, ja nautin Kyynäränharjun maisemista kirkkaassa talvisäässä. Kaksi töyhtötiaista kävi oitis päristelemässä minut tervetulleeksi. Pientä metsäseikkailua myöhemmin alkoi jo hämärtää. Suuntasin yöksi Peukalolammille, koska arvelin paikan todennäköisemmin tyhjäksi kuin reilun kilometrin päässä sijaitsevan Kaksvetisen kodan. Eikä laavulla ketään ollutkaan, vain kevyt hiillos päiväkävijöiden tulista.

Kyynäränharjun komeita mäntyjä.

Peukalolammin laavua ei voi kehua erityisen tunnelmalliseksi. Lampi jää turhan kauas, ja laavun edessä on latistava tyhjä kenttä. Jos saapuu polkua etelästä, saa masentua massiivisesta hakkuuaukeasta, joka alleviivaa kansallispuiston rajaa.

Jorma Luhtaa mukaillen1 laavu majoitteena ei toimi oikein koskaan. Sehän päästää sisään niin tuiskuavan rännän, savun kuin hyttysetkin. Nuotiokin jää lähes aina niin kauas, ettei se lämmitä. Ainoa hyvä puoli on tasainen pohja.

Tällä kertaa Peukalolammilla oli kuitenkin kotoisaa. Aku-myrskyn tuulet humisuttivat kuusia kuin äärimmilleen liioitelluissa äänitehosteissa, eikä pakkanenkaan juuri purrut. Makuupussissa viihtyi turhankin mukavasti. Lumisade suhahteli vaisuna ja taukosi valitettavan varhain, joten aamuksi toivomani valkoinen maisemanpeite jäi haaveeksi.

Lumettomat puut piirtyivät synkkinä taivaalle. Tähtikuvana tämä ei ole näyttävimmästä päästä, mutta välittää näkymän aika sellaisena kuin sen paljain silmin näin.

Talvi näyttäytyi tällä kertaa rääsyisenä. Hieman valkoista siellä täällä. Maasto oli kauttaaltaan märkää, paikoin tulvivaa, joskin pakkaset alkoivat hiljalleen vahvistaa lätäköitä kulkukelpoisiksi. Järville ei tuntunut olevan vielä menemistä, ja virtapaikat olivatkin täysin sulia. Vaikka talvisaappailla pääsi helposti maastossa kuin maastossa, seurailin silti lähinnä polkuja. Käytin tekosyynä sitä, että lyhyinä päivinä ei olisi varaa harhailla.

Reittisuunnitelmani oli silti monilta osin tehoton. Aamupäivän käynti puiston itälaidan Kettumäellä vei paljon valoisaa aikaa. Mäellä kulkeva harjumuodostelma tarjosi näkymän miellyttävään metsään, mutta alue oli järkeviltä osin hetkessä kaluttu.

Kettumäellä.

Rehellisyyden nimissä: tämä ikimänty nökötti autotien laidassa. Tällaista puustoa en juuri kohdannut.

Peukalolammilta Kaksvetiselle kulkeva reitti kiersi mukavan metsäpätkän helppokulkuisella polulla. Kaksvetisen tulipaikka puolestaan tarjosi kauniin lounasmaiseman jäätyneelle järvelle. Pian paikalle pöllähti 12 pyrstötiaisen parvi sekä kaksi töyhtötiaista. Vilkas ääntely herätti hiljaisen metsänlaidan hilpeään eloon. Valloittavampia lintuja on vaikea keksiä.

Pyrstötiainen (kuvattu Porkkalanniemessä).

Peukalolammin pohjoisrantaa.

Näkymä Kaksvetisen nuotiopaikalta.

Vähäkin lumi pakkautui pitkospuille. Alla oli yleensä jäätä.

Matka jatkui pitkälti ojitettua suota ja talousmetsää kartoittaneella kierroksella Tapolanjärven rantaan. Järven eteläpuoliset niemet jäivät tällä kertaa tutkimatta, vaikka olisi varmaan kannattanut. Hämärä hiipi jo.

Savilahti osoittautui tunnelmalliseksi leiripaikaksi, vaikken aluetta juuri valoisassa nähnytkään. Liesjärvi oli niiltä rannoin jo jäätynyt, mikä kuljetti seurakseni hätkähdyttävän luontohavainnon. Istuin pimeän laskeuduttua nuotiolla keittelemässä illallista. Otsalampullani ei näe kauas, mutta päätä kääntäessä muutamat alueella olevat heijastimet välähtivät jo hyvän matkan päästä. Katselin rantaan ja ihmettelin, miksi sielläkin on heijastin. Vieläpä jokin erikoinen, kahta keltaista ympyrää näyttävä merkki.

Sitten merkki liikahti.

Otsalamppuni valo heijastui rannassa kulkevan nisäkkään silmistä. Eläin oli kaiketi hiipinyt rantaan pimeän turvin jäätä pitkin. Pian kiilusilmä nousi kauempaa rantakalliolle, käveli hitaasti rinkkani ohi ja katosi metsään. Sitä ennen se pysähtyi vielä kerran suuntaamaan keltaiset kiekkonsa suuntaani.

En yleensä perusta tehokkaista otsalampuista, mutta nyt olisi ollut hienoa nähdä kulkija. Se vähä mitä muodosta erotti muistutti oikeastaan isoa kissaa. Tämä yhdistettynä siihen, että olin viime päivät kulkenut Hämeen ilvesreittiä herätti ajatuksia lajista. Kettu lienee silti todennäköisempi. Lunta ei ollut rannassa nimeksikään, enkä uskaltanut ohuelle jäälle, joten selviä jälkiä en löytänyt.

Jäin nukkumaan taivasalle suuren maapuun viereen. Siitä löytyi täydellisen tasainen kohta, jonka yllä puut väistivät näkymää ajoittain vaikuttavalle, hetkeä myöhemmin taas pilviharson himmentämälle tähtitaivaalle. Unen ja valveen rajoilla mietin, josko kohtaamani kiilusilmä saapuukin kohta takaisin toisesta suunnasta, päättää hypätä minua huomaamatta maapuun yli ja putoaa syliini.

Molemmat tähtiyöt kärsivät pikakelauksella kulkevista pilvistä. Jos erehtyi niistämään nenää kuvien välissä, pilviharso oli jo peittänyt puolet näkymästä. Kahta minuuttia myöhemmin tilanne saattoi olla aivan toinen. Pilviseilaus yhdistettynä eteläisen Suomen loputtomiin valosaastelaikkuihin sai jättämään tähtikuvauksen vähälle. Yöllä ei jaksanut päivystää muutamaa pikku vilkaisua aktiivisemmin. Makuupussin lämmöstä ei hevillä nouse, jos mikään tekosyy tarjoutuu käytettäväksi.

Aamu koittaa Savilahdessa.

Pitkäkärjen polulla.

Liesjärvi jäätyy.

Aamu ja iltapäivä kuluivat lähiseutuja kalutessa. Kaunis Pitkäkärki pursusi suuria maapuita ja vaikutti hienolta tikkametsältä. Pohjantikka jäi tällä kertaa haaveeksi, mutta kolme käpytikkaa sentään paikkasivat.

Onnistuin kulkiessani unohtamaan pienen Ahonnokan, jota on tituleerattu jopa aarniometsäksi. Sata vuotta se on ainakin ollut suojeltuna, joten todennäköisesti se olisi ollut reissun paras metsäkohde. Kuljin kuitenkin kylmästi ohi.

Paluumatkalla mietin, jäikö Liesjärvestä tälläkään kertaa mitään ihmeempiä elämyksiä. Ei huikeita metsiä, ei mykistäviä maisemia. Toki muutama vuorokausi puiden rauhoittamana ja auringon energisoimana tuntui hienolta, mutta keksinkö erityisempää syytä palata tänne muiden kohteiden sijaan?

Ennen kuin voin vastata joutunen kokemaan Liesjärven vielä mairittelevampaan vuodenaikaan. Nythän kaksi kolmasosaa vuorokaudesta kului lähes lumettomassa pimeässä. Jäille ei päässyt, eikä järvillä ollut nähtävää. Edellinen reissukin kuljettiin lokakuun hämärässä. Pidemmät päivät tarjoaisivat rennompaa kulkua, ja kunnon talvi – keväästä tai kesästä puhumattakaan – näyttäisi nyt vaatimattomalta ja pysähtyneeltä tuntuneen maaston uudessa valossa. Palannen siis asiaan.


Liesjärven kansallispuistosta

Olin mieltänyt Liesjärven verrattain uudeksi kansallispuistoksi, mutta opin nyt sen perustetun jo ensimmäisten joukossa vuonna 1956. Puiston pinta-ala on tosin yli kymmenkertaistunut vuosien varrella2. Liesjärven kansallispuiston koko on silti vain vaatimattomat 22 km², mikä on hieman alle puolet suomalaisen kansallispuiston mediaanipinta-alasta (48 km²)3. Kävijöitä oli vuonna 2016 yli 45 000 4, mikä on lähes tuplasti suomalaisen kansallispuiston kävijämäärän mediaani (23 200 kävijää). Toki sijainti näin lähellä pääkaupunkiseutua auttaa, ja Liesjärven kävijäluvut ovat toisaalta vain seitsemäsosa supersuositun Nuuksion ja kolmannes pienen Repoveden luvuista. Tämä on omasta rauhasta nauttivalle huojentava tieto.

Helsingistä pääsee helposti perille. Bussi tuo Kampista puolessatoista tunnissa, ja vuoroja näyttäisi menevän viikon jokaisena päivänä. Jos ostaa lipun ajoissa, selviää alle kympillä/suunta. Kyynärän pysäkiltä kertyy puolitoista kilometriä kävelyä puiston keskivaiheilla sijaitsevalle Kyynäränharjulle.

Liesjärvellä on paljon merkittyjä polkuja, puolen tusinaa tulipaikkaa ja kuivakäymälää sekä kolme telttailualuetta ja kaksi varaustupaa. Vettä saa tietysti järvistä, mutta myös hyvää juomavettä tarjoavia kaivoja on kaksi.

Tällä retkellä kulkemani reitin näet alta.


 

  1. Tansseja aavalla, s. 20. Pohjoinen, 1994.
  2. Kts. esim. https://julkaisut.metsa.fi/julkaisut/show/344
  3. Keskiarvon ilmoittaminen ei tässä yhteydessä olisi kovin kuvaavaa, sillä Lapin ja merialueiden jättipuistot hilaavat sen 250 neliökilometriin. Tuoreet tiedot kansallispuistosta löytyvät täältä: http://www.metsa.fi/kansallispuistotaulukot
  4. http://www.metsa.fi/documents/10739/3335805/kayntimaarat2016.pdf/9594366b-c961-47fc-87d1-340e82fbf171
Kirjoittaja Antti Salovaara
ans@iki.fi