Jatkan Lapin satuja pian, mutta koska tämä on olevinaan ajankohtainen lähiluontoblogi, puran välissä tuntojani myös lähikohtaamisten osalta.

Syysmuutto on hektisessä vauhdissa, ja laiskoilla alkuillan linturetkilläkin on saattanut nähdä hienoja juttuja, kuten vaikka nuoren muuttohaukan kaartelemassa Lammassaaren hoitoniityn yllä. Taigauunilintua ei ole vielä sattunut kohdalle, vaikka olenkin vieraillut sopivissa puistoissa useampaan kertaan.

tahtitorni ja muu 103

Tähtitorninmäen tuttavuuksia.

Puistot ovat täyttyneet viimeisistä hyönteissyöjistä – ja nyt kirjoitushetkellä myös jo osin tyhjentyneetkin. Aika paljon kaikkea voi vielä löytää, mutta tällä hetkellä vallitsevat hyvät muuttosäät kasaavat ilmeisesti kovia lähtöpaineita itse kullekin yksilölle. Moni hyönteissyöjistä lähtee yöllä, joten huomaamme muuton yleensä vasta ympäristön hiljentymisestä. Kohta laskemme punarinnat ja peipotkin yhden käden sormin, ja jäämme  talvehtijoiden kanssa valmistautumaan hiljaiseen pimeyteen. Tosiasiassa kaupungissa tämän pilaa melu sekä joka paikkaan tungettu keinovalaistus.

porkkala 154

Rönnskärin majakka kaunistaa näkymää Porkkalan Pampskatanilta.

Eilen oli laitettava jo takki päälle, mutta sunnuntaihin asti syksyä ei ole juuri muusta kuin muuttolinnuista huomannutkaan. Retkeilimme esimerkiksi viikonlopun Porkkalanniemessä, jossa lämpötila ei tainnut laskea kertaakaan alle kymmenen asteen. Kylmää oli korkeintaan hetken ajan aamuvarhaisella, ja tämäkin viileys johtui navakasta tuulesta. Syksy oli selvästi kuitenkin retkeläisten mielessä, sillä kukaan meistä ei ollut edes ajatellut, että paikkahan on vieläkin täynnä hyttysiä! Outoa kyllä, odotettuja hirvikärpäsiä taas emme havainneet.

Homosaatiota, perkele!

Homosaatiota, perkele!

Auringon paistaessa oli melkein kesäisen lämmin, ja päiväperhosiakin viihtyi lennossa pari lajia. Sudenkorennoista lensi tumma- ja punasyyskorentoja, kukkakärpäsistä ainakin kolmea neljää lajia, joista yksi oli parvikirvari ja toista voitte ihmetellä alta. Pääsimme ihastelemaan myös psykedeelisen suloista tammikehrääjän toukkaa. Koska minä en osannut kuvata, voitte tutustua todella hienoon toukkaan täältä.

Tämä suurikokoinen kukkakärpänen kuuluu mitä ilmeisimmin Eristalis-sukuun. Lajia en uskalla sanoa, mutta yleinen kuhnurisurri (tenax) ei liene mahdoton.

Tämä suurikokoinen kukkakärpänen kuuluu mitä ilmeisimmin Eristalis-sukuun. Lajia en uskalla sanoa, mutta yleinen kuhnurisurri (E. tenax) ei liene mahdoton.

Lehto- ja pensashepokatit (nimissä linkit ääninäytteisiin) olivat odotetusti äänessä, ja aurinkoisella rantakalliolla lekotteli myös aho- tai ketoheinäsirkka. Yksi lehtohepokateista äityi niin seuralliseksi, että lähti kiipeilemään kaverin villapaidalle, ja poistui vasta tämän kuultua, että hepokatti alkoi mutustella paidan lankoja. Tämän jälkeen hepokatti siirtyi toisen retkeläisen käteen, jossa se vahvoista leuoistaan huolimatta kuljeskeli aivan kiltisti. Tilanteessa oli jo taitavampi kameran kanssa, joten saatte tyytyä toisenlaiseen, mutta ehkä kuitenkin hauskaan lehtohepokattikuvaan tämän kirjoituksen lopussa. Ha-ha-ha.

porkkala 024

Aurinko nousee sumuiselle Pampskatanille.

Emme saaneet paljon lupaamaani ”legendaarista lintupäivää”, mutta jotain muuttoa pääsimme silti näkemään, erityisesti kirkkaana sunnuntaiaamuna. Lauantain vastaisena yönä eräs retkeläinen oli uneksinut näkevänsä tuulihaukan, joten eiköhän sellainen sitten lauantaiaamun ainoana jalohaukkana laskeutunut sumun keskellä vastapäiselle luodolle kaikkien nähtäväksi. Sumu vaihtui päivän mittaan lempeäksi ilta-auringoksi. Väga hea viikonloppu.

porkkala 120

Kurjet ja hanhet ovat olleet liikkellä, ja hanhia, ilmeisesti erityisesti valkoposkihanhia, muutti eilen runsain mitoin. Tänään on mennyt tuhansia kurkia, ja suurimmat Tringan alueelta ilmoitetut luvut ovat yhden päässä toisistaan: 4521 (Raasepori) ja 4520 (Soukan Kasavuori Espoossa). Tämä kaikki sopii hyvin yhteen meteorologi-lintuharrastaja Jarmo Koistisen antamien lintusääennusteiden kanssa.

tahtitorni ja muu 047Itse ynnäilin eilen muutamassa tunnissa vajaa pari tuhatta hanhea Hernesaaresta. Nämä menivät kaukaa ja korkealla, joten määrittäminen oli paria parvea lukuun ottamatta toivotonta. Tai määrittäjä oli taidoton. Kurkiakin muutti jokunen, ja taivaalla kaarteli pari satunnaista hiirihaukkaa. Minulle rakkaat Hernesaaren tyllit ovat jo lähteneet.

kapustarintaHetkeä ennen lähtöä sain kuitenkin tyllien tilalle korvaavan kurmitsan: kaukoputkea pakatessani ilmasta kuului tunnistamatta jäänyt kahlaajamainen huuto. Katsahdin taakseni, ja viidentoista metrin päähän oli laskeutunut komea kapustarinta! Lintu, joko nuori tai talvipukuinen, kummasteli aikansa kuvaustouhujani ja suuntasi sitten huutaen ja kierrellen etelään. Minä jäin tänne pohjoiseen pääkaupunkiin, pyöräilin kotiin pilvien peittäessä taivaan ja avasin oluen.

P.S.

Lupaamani lehtohepokatti.

lehtohepokatti_suomenlinna

Luonto-Liiton reippahat nuoret veivät minut taas ulos, joten kuulette nyt kaunistellun ja luontoromantisoidun version Hammastunturin vaelluksestamme. Kovin paljon totuutta ei tosin tarvitse värittää, sillä säät suosivat, eikä mitään ongelmia ollut. Näinhän se minun kohdallani on käytännössä aina ennenkin mennyt. Onnen kultapoika ennen, onnen kultapoika vastakin.

hammastunturi 456Hammastunturin erämaa-alue osoittautui viisaaksi valinnaksi, sillä retkiaikamme – matkapäivineen 30.8.-8.9. – osuu jonkin sortin sesonkiin. Jos haluaa yöpyä myös tuvissa, on vaikea valita aluetta, jolla ei päätyisi vähintään ajoittain kulkemaan letkassa muiden turistien kanssa.

hammastunturi 420Hammastunturin seutu ei kuitenkaan ole suosituimmasta päästä, ja aloitimme vaelluksemme vielä Kirakkajokisuusta, joka sijaitsee verrattain kaukana väkirikkaimmasta osasta, eli Ivalojoen Kultalasta ja sen lähellä olevista kulta-alueista metsäautoteineen ja lukuisine vuokratupineen. Taktiikka toimi, sillä ensimmäisen illan jälkeen emme nähneet päiväkausiin ketään, mitä nyt yhden vaeltajan kiikareilla kaukaa. Tämä saattoi tosin olla Hämeenlinnasta.

Eräällä toisella reissulla mietimme, josko kuukkelin mahtava oranssi onkin sopeuma kelojen väriin.

Eräällä toisella reissulla mietimme, josko kuukkelin mahtava oranssi onkin sopeuma kelojen väriin.

Verrattain vähäisestä suosiosta nauttiva Hammastunturin alue tarjoaa silti mahdollisuuden pohjoisesta haluttuihin perusihmetyksiin, eli tunturipaljakkaan aavoine näkymineen sekä metsiin kuukkeleineen ja kauniine keloineen. Alue ei ole ehkä kummankaan suhteen kaikkein eeppisimmistä päästä, mutta kompromissina silti oikein hyvä. Tupiakin on, varsinkin kun huomioi muutkin kuin Metsähallituksen ylläpitämät. Monet näistä ovat tosin pienehköjä. Perille pääsemiseen vaadittiin junan ja bussin lisäksi joidenkin kymmenien kilometrien mittainen taksimatka Ivalosta.

Lapintiaisen marjamailla

hammastunturi 268Emme tosiasiassa tainneet nähdä lapintiaisia marjojen kimpussa, mutta toisistaan riippumattomina havaintoina marjat ja tiaiset kyllä piristivät retkeä käytännössä alusta loppuun. Maastoon päästyämme puolukoiden, mustikoiden ja variksenmarjojen paljous suorastaan tulvi päällemme. Olipa hyvä, että puuroa varten oli varattu mukaan kaupan esanssista marjakiisseliä.

hammastunturi 040

Suomaisemaa Kirakkajoen tienoilla.

Lapintiaisten hömötiasta muistuttavat tsi-tsi-tsää-tsää -kutsuäänet raikuivat, ja uteliaat tiaiset tulivat usein aivan lähelle ihmettelemään retkeläisiä – kadoten vasta kameran nähtyään. Tutumman kutsuäänen ja korkeiden tiaismaisten äännähdysten lisäksi kuulimme moneen otteeseen todella hauskaa, melodisehkoa kurluttelua. Tulkitsimme nämä erityisen ystävällismielisiksi ääniksi, epäilemättä ylivilkkaan mielikuvituksen johdattamana.

Vaelluksen alkupuoli kulki ennen kaikkea mäntyvaltaisissa maisemissa, vailla tunturikoivikoita tai erityisen näkyviä ruskan sävyjä. Seikkailimme myöhemmin kyllä kuusimetsän rajan puolin ja toisin, sekä kuljimme keltaisten koivujen syksyisessä katveessa.

hammastunturi 137Osa kohtaamistamme mäntymetsistä oli kiehtovan karuja, sillä pystyyn jääneestäkin puustosta oli paikoitellen kuollut suuri osa, eikä korkea aluskasvillisuuskaan taida tällaisilla mailla viihtyä. Haastavat kivikot, tai oikeammin kait louhikot, pääsimme onneksi kiertämään. Tällaista karunkaunista maastoa tuli vastaan esimerkiksi matkalla mukavalle Rautjärven tuvalle. Ensimmäisiä riekkoja odoteltiin vielä, mutta muutaman metsonaaraaksi arvotun kanalinnun säikytimme sentään lentoon järven pohjoispuolella.

hammastunturi 111

Matkantekoa hidastavaa maa-ainesta.

Hiljaa poimien hyvä tulee

Kosteikkovahvero-nuudelit soijarouheella nostavat hymyn lapinkävijän kasvoille.

Kosteikkovahvero-nuudelit soijarouheella nostavat hymyn lapinkävijän kasvoille.

Emme muutenkaan olleet kiinnostuneita urheilusuorittamisesta – vaelluksella on parempaakin tekemistä – mutta sienestäminen hidasti matkantekoa vielä entisestään. Meidän ei tarvinnut rajoittua edes punikki-, nummi-, ja herkkutatteihin, vaan näiden lisäksi Lapin maa tarjosi meille niin kehnäsieniä, mustavahakkaita kuin muutaman loistavan kosteikkovahveropaikankin. Mukana oli yksi sieniharrastaja sekä muitakin kiinnostuneita, joten sienistä opimme reissulla paljon lisää. Toki niitä päätyi  aika moneen ruokaankin. Olipa hyvä, että otimme etelästä mukaan kuivattuja suppilovahveroita.

hammastunturi 216

Tällaiset virrat tulee ylittää varoen, sillä liukastuessa vettä saattaisi roiskahtaa lahkeelle asti.

Syksy oli Lapissa ennätyslämmin, ja lämpö ei ole kaikonnut vielä kirjoitushetkelläkään. Maastossa vesimäärä lähenteli vitsien tasoa, siis hyvin kuivaa, mikä helpotti puronylityksiä sekä soilla kulkemista. Monin paikoin puron tai pienen joen uoma oli kuivunut tyystin, ja löysimme muutaman pienen lammen paikalta pelkän mustuneen kentän.

hammastunturi 193Masentavaksi havainnoksi mainittakoon loukkuun jätetty näätäeläin, mitä ilmeisimmin näätä, joka roikkui loukusta Ahvenjärven lähistöllä. Näätä oli kunnosta päätellen ollut loukussa hyvin pitkään, eli kukaan tuskin vaivautui tätä kovin usein tarkastamaan. Metsästäjäliiton verkkosivujen mukaan näätiä tapetaan tätä nykyä lähinnä riistanhoidollisista syistä, eli kanalintukantojen suojelemiseksi. Toisesta näkökulmasta siis kait siksi, jotta kanalintuja riittäisi enemmän ammuttavaksi. En tunne asiaa hyvin, joten en uskalla kommentoida sitä, millainen vaaratekijä näätä linnuille oikeasti on. Näädällä on kuitenkin oikeus saalistaa siinä missä muillakin luonnonvaraisilla eläimillä, joten kannan tietoisen vähentämisen tulisi olla todella painavin luonnonsuojelusyin perusteltua. Muita argumentteja näädän metsästämisen puolesta ei oikein taida olla.

hammastunturi 249

Aittajärvi beach.

Iltapäivä oli kuitenkin lämmin, ja aito lapinrieska – Helsingin Kasarmitorin S-marketista – maistui mitä parhaiten puolukoiden kumppanina. Matkalla kohti Hammastunturia pysähdyimme jopa hiekkarannalle ottamaan aurinkoa, ja allekirjoittanut pulikoi lämpöisessä vedessä kalasääsken viilettäessä tunturin rinnettä vasten. Lintuhavainto pitää paikkansa, mutta vesi oli rantalomatunnelmasta huolimatta jäätävää ja siksi lähinnä kovaäänistä valitusta aiheuttavaa.

hammastunturi 242

Määränpää, häämöttää…

Tätä ennen olimme havainneet myös reissun ensimmäisen maakotkan, Heittelyjänkän yllä, ja pian kauempana nähty sääksikin piti meille lentonäytöksen Aittajärvellä. Ampuhaukan näyttäydyttyä oli aika jatkaa matkaa kohti Hammastunturin tupaa.

Lisää ensi numerossa.

Lähdimme kahden aamupalan vahvistamana kulkemaan kohti varsinaista turistikeskusta, Närängänvaaraa. Aurinko paistoi ja tunnelma reitille sattuneilla hakkuuaukeilla oli sitäkin lämpimämpi. Kulorastas lauloi, vaikkei missään palanutkaan. Paitsi Venäjällä, jonka laajojen metsäpalojen savut näkyivät Kuusamoonkin.

Saavuimme lopulta Närängän tilalle, jonka kauniita vanhoja rakennuksia ympäröi puna-ailakkien ja metsäkurjenpolvien värittämä niitty. Outoa kyllä, aurinkoisella niityllä tuntui viihtyvän selvästi vähemmän isoja hyönteisiä kuin äsken mäntykankailla ja hakkuiden keskellä.

Tilalla näimme jo ihmisiäkin. Yritimme visusti katsella poispäin ja välttää puhumista edes keskenämme, mutta hollantilaisen turistiryhmän vetäjä rikkoi hiljaisuuden. Hän kertoi tuovansa ryhmän tänne joka vuosi, sillä paikka on niin ainutlaatuinen. Suomalaisiakin oli muutama, mutta emme nähneet reissun aikana enää ketään tilan pihasta lähdettyämme.

Matka jatkui merkittyä reittiä pitkin kohti Peurojärveä. Koska tekstini ei ole pakotettu seuraamaan arkilogiikan vuoristoratoja, vuodatan tähän väliin lupaamani sudenkorentokatsauksen.

Sudenkorennoista

278Ensimmäisenä retkipäivänä näimme lähinnä iso- ja pikkulampikorentoja sekä ruskohukankorentoja. Määrät eivät olleet ei-harrastajan näkökulmasta erityisen huomattavia. Kaikki määritetyt tytönkorennot taisivat olla keihästyttöjä. Havaintojoukkoon mahtui yksi pohjanukonkorentokin, mistä jäi kaivelemaan tunnistuskelpoisen kuvan puute. Kiiltokorentolajista, vaskikorennosta, saatiin kaikeksi onneksi määrityksen mahdollistava todiste.

Pohjanukonkorennon tapaa usein puunrungolta.

Pohjanukonkorennon tapaa usein puunrungolta.

Kulkiessamme muutamaa päivää myöhemmin kohti Närängänvaaraa, laskimme matkalla 48 pohjanukonkorentoa, eli kuvapuute tuli kyllä korjattua. Vaskikorentoja alkoi näkyä joka puolella, ja kohtasimmekin esimerkiksi pienen metsäaukion, jonka yllä näitä suhasi samalla kertaa noin 20 kappaletta. Muitakin kiiltokorentoja löytyi, varsinkin jälkikäteen kuvista. Minä kaivoin omistani hoikkakiiltokorennon, kaveri puolestaan esimerkiksi aapakiiltokorennon, uskottavasti siiven suonituksesta määrittäen.

Hoikkakiiltokorennon paras tuntomerkki löytyy voimakkaasti kaartuvista perälisäkkeistä. Ehkä muistan nyt tämänkin.

Hoikkakiiltokorentokoiraan paras tuntomerkki löytyy voimakkaasti kaartuvista perälisäkkeistä. Ehkä muistan nyt tämänkin.

Uudet lajit ovat kivoja, mutta usein niistä saa mieleenpainuvia kokemuksia lähinnä varsinainen harrastaja. Tuolla oli tarjolla kokemuksia muillekin, ja muistamisenarvoisimmat niistä liittyvät neidonkorentoihin.

Kävellessämme mäntykankaan viertä näin yhtäkkiä puun luona tumman siipiparin. Sanoin epäuskoisesti nähneeni ehkä neidonkorennon, joten pysähdyimme tarkastamaan havaintoa. Ehdin jo hetken epäillä määritystäni korennon istuessa siivet supussa korkealla kuusessa, mutta intuitio oli ollut oikea. Neidonkorentonaarashan se siellä. Hieno havainto, vieläpä keskellä metsää!

403Vähän ajan päästä löysimme toisen ja kolmannenkin. Iltaan mennessä olimme nähneet seitsemän. Sehän on aivan älyttömän paljon, emmehän edes olleet virtavesien lähellä.

Näistä saisi oivallisia kuusenkoristeita.

Näistä saisi oivallisia kuusenkoristeita.

Paljon ja paljon. Kulkiessamme myöhemmin Peurojärveltä Närängänvaaralle päädyimme järven, hakkuuaukean ja suon väliseen metsään, jossa noin kilometrin matkalla tapasimme arviolta sata neidonkorentoa. Neidonkorennot ovat ehdottomasti vielä esteettisimmästä päästä, ja tuntui hauskalta nähdä aina vain uusien jalokivien nousevan vierestämme lepattelevaan lentoonsa. Saa nähdä, tuleeko tällaista kohtausta uudestaan vastaan.

Lampikorennon loppu.

Lampikorennon loppu.

Korentomäärät olivat varsin vaikuttavia myös Hyöteikönsuolla. Joka lampare oli aivan täynnä lampikorentoja ja ruskohukkia, sekä hieman harvalukuisemmin tytönkorentoja. Suurella avosuolla riitti lampareita, joten tiedä sitten montako tuhatta siipipariparia alueelta olisi voinut laskea.

Peurotaan vaan

Hyöteikönsuo auringon laskettua.

Hyöteikönsuo auringon laskettua.

Mainitun avosuon kautta valuimme hiljalleen kohti Peurojärveä, jossa meitä odotti harjun päässä sijaitseva hyväkuntoinen laavu. Peuro-sana kuulostaa käskymuotoiselta, hieman kuin jo aiemmin kohtaamamme imperatiivi, ”lähde”. Jäämme odottamaan tulkintoja peuromisesta, sillä emme muilta väsyneiltä jutuiltamme ehtineet miettiä juuri tätä kysymystä.

348Leiripaikan tunnelma ei vetänyt vertoja aiemmille, mutta harjua pitkin pääsi käden käänteessä hienon iltatunnelman äärelle Suojärven rantaan. Keltavästäräkit kertoivat toisilleen vierailustamme ja 16 laulujoutsenta suoritti tyylikkään ylilennon kauniimpien iltavalojen aikaan. Teeren soidinpulputus kuului jostain kaukaa. En muista ennen kuulleeni teertä näin myöhään –  paitsi jos syyssoidin lasketaan –  mutten olekaan ennen ollut pohjoisessa kesäkuussa.

Lukuisat ristihämähäkit nauttivat kanssamme illasta Suojärvellä. Sanotaan heppoisena määritysarvauksena vaikka ruokohämähäkki (Larinioides cornutus).

Olimme tällä kertaa varanneet retkelle hyvin aikaa, emmekä muutenkaan asettaneet itsellemme turhia aikatauluja. Tähän aikaan vuodesta tarve herätä auringonnousun aikaankin oli tavallista vähäisempi, sillä nousun ja laskun väliin jäi vain vähän aikaa, ja lähes samoista valoista pystyi nauttimaan helpommin valvomalla hieman myöhempään. Ajantaju oli sulanut jo kauan sitten pohjoiseen valkeuteen.

Olimme säästäneet koko päivän Närängänvaaran koluamiseen ilman rinkkoja, ja halusimme myös olla paikalla muutenkin kun pitkän keskipäivän uuvuttavassa auringonpaisteessa. Nukuimme siis myöhään, söimme leirissä aamupalan ja lounaan ja pakkasimme trangian mukaan koko päivän retkeä varten. Pitää syödä ja nukkua että jaksaa fiilistellä.

438

Närängänvaaralla riittäisi tutkittavaa, jos olisi ns. osaaja. Kai nää jotain lehtijäkäliä?

Matkalla kohtaamiemme sudenkorentojen jälkeen kipusimme pian jo korkeuskäyrän toisensa perään. Metsä valloitti lehtipuurunsaudellaan ja kaunistui entisestään noustessamme korkeimmille huipuille. Erityiseksi metsän teki tietysti sen sijainti aivan huikealla vaaralla. Näköalanähtävyytenä saa kyllä parempaa hakea, ja vakuutuimme entisestään suunnitelmastamme pysytellä vaaralla keskiyön aurinkoon asti.

Sinipyrstö

482Niin, tästä linnusta olikin pari päivää jauhettu. Kuten kuvasta voi silmiään siristäen juuri ja juuri päätellä, emme jääneet sinipyrstöttä. Aivan heti se ei kuitenkaan näyttäytynyt.

Kuulimme laulua  jo heti noustuamme parhaalle paikalle, eli Yhdeksänsylenkalliolle. Olin kuunnellut äänen vähintään sata kertaa, mutta minusta se erosi niin vähän monen muun linnun laulusta, että unohdin sen aina heti kuultuani. En nytkään muista sitä, mutta voin onneksi kuunnella juuri tämän yksilön laulun aina uudelleen ja uudelleen tästä.

Laulava lintu varmistettiin heti kuulokkeilla nauhalta, mutta minua se ei tyydyttänyt, koska laulu ei edelleenkään oikein sanonut minulle mitään. Halusin muutenkin nähdä linnun, koska ei pelkkä varmistuksen jälkeen hyväksytty ääni tuntuisi tässä miltään. Laulajaa ei kuitenkaan näkynyt, ja teimme linnun perässä hyödyttömän etsintäseikkailunkin kallion alapuolisiin metsiin.

Energia alkoi loppua, joten oli aika syödä ja yrittää uudestaan. Palatessamme kalliolle sinipyrstökoiras oli asettunut laulamaan kuvauksellisen, kaksihaaraisen kelon latvaan. Koska ilmeistämme näki, että tämä oli mielestämme vielä vähän turhan kaukana, lintu tuli pian parinkymmenen metrin päähän jankkaamaan tuota tutuksi käyvää säettään. Jota en muuten enää muista.

Enää oli vain odotettava yötä

589Se oli siinä, reissun varsinaiset tavoitteet oli nyt saavutettu. Odottelimme kaikessa rauhassa keskiyön valoa, kierrellen metsiä ja katsellen maisemia. Metsonaaras pomppasi liikkeelle jaloista ja siirtyi kauemmaksi loukkaantunutta esittäen.

503En mitenkään osaa tuoda kuvissa esiin sitä, miltä metsässä iltavaloilla näytti, mutta eipä se juuri yöuniani vie. Jos jossain on mahdollista törmätä synkkään kuusikkoon, Närängänvaara on kuin sen antiteesi. Se on vehreää, monimuotoista ja avaraa metsää, jota järeät männyt ja naavan/lupon koristamat kuuset kirjovat.

615Maisema auringonlaskun tienoilla oli lähes täydellinen, ja hämärä toi alueesta esiin hienoja yksityiskohtia kiikaroitavaksi. Sinipyrstö jatkoi lauluaan vaaran toisella puolella. Viimeinenkin tavoite oli nyt saavutettu, Näränkä koettu, ja väsyneinä kuljimme viimeiset kilometrit Hyöteikönsuon poikki takaisin leiriin. Suolla näimme vielä valkean yön taivaanrantaa pitkin lentäneen 42 joutsenen parven. Pian pohjoisen aurinko jälleen nousisi, mutta me olimme siinä vaiheessa jo unten mailla. Loppu.

593No ei kai, kerron vielä arkisia asioita Oulusta. Jos haluaa jäädä metsän tunnelmaan, voi lopettaa tähän.

Sananen Oulun Hietasaaresta

Runollinen Oulu.

Runollinen Oulu.

Majoituimme Oulussa tuttavan luokse mukavaan Hietasaareen. Siellä oli myös erityisen paljon erityisen aggressiivisia hyttysiä. Rauhallinen ja vehreä alue palstaviljelmineen keskustan kupeessa on kuitenkin muutospaineen alla, koska pohjoisempanakin on havahduttu siihen, että kaikki omaleimaiset, puistoa vihertävämmät ja keskustaa hiljaisemmat alueet on hoidettava pois kaupunkien lähistöltä.

Hietasaareen suunnitellaan näet huvipuistoa. Kysymys ei ole mistä tahansa rivituotteesta, vaan kansalliseepoksemme eläväksi tuovasta Kalevala Parkista.  Epäilemättä kyse ei ole ainakaan siitä, että tavallisen huvipuiston päälle liimataan jokin muovinen teema. Vuoristoradasta ei turhaan tule jokin Väinämöisenrata ja niin edelleen.

Miksi rakentaa huvipuisto jo valmiiksi hyvien yhteyksien varrelle, kun sen avulla voi pilata kokonaisen kaupunginosan jyräämällä viljelypalstat parkkipaikoiksi ja korvaamalla ahdistavan hiljaisuuden autoliikenteen uljaalla kaiulla ja karnevaalihumulla, siis edistyksen äänillä? Toimiihan huvipuisto lisäksi monta kuukautta vuodesta, ja Oulun kaltainen matkailukeskus takaa varmasti riittävästi kävijöitä. Puisto lienee myös mitä merkittävin työllisyysongelman ratkaisussa, sillä sehän tosiaan toimii monta kuukautta vuodesta. Sitä paitsi, jos hanke sattuisi noin ensimmäisten kahden toimintavuoden jälkeen kaatumaan kannattomana, kaikenhan voi palauttaa ennalleen, eikös?

Matkalla kohti Laattajaa pääsimme seuraamaan jopa merkittyä reittiä. Se laiskistaa mukavasti mieltä ja helpottaa suunnistamista. Itse tosin lähinnä seurailin kahta suunnistavaa tahoa, joten kulkuni oli helppoa ilman reittiäkin. Valmiiseen pöytään, valmiiseen pöytään. Reittikin tarjosi kuitenkin jännitettävää, sillä lähes jokainen vastaan tullut silta oli joko romahtanut, puoliksi romahtanut tai laho.

IMG_1704

Kuusamo on tunnettu sillanrakennusperinteestään. No, aikahan tähän on kait syynä.

Sama koski oikeastaan kaikkia pitkospuita ennen Närängänvaaran aluetta. Näillä rakenteilla taiteilu toi ajoittain mieleen Linnanmäen Vekkulan – ainakin sellaisena kuin se oli joskus 1990-luvulla. Uimaan emme kuitenkaan vesistöjä ylittäessä joutuneet, eli siinä mielessä eteneminen ei ollut vaikeimmasta päästä.

Ilmeisesti reitti on muutama vuosikymmen sitten pistetty kasaan ja jätetty sen jälkeen syystä tai toisesta hoitamatta. Reittimerkit tosin näkyivät vielä suurelta osin matkaa. Tämä hoitamattomuus ja retkeilypalvelujen puute on tietysti sekä hyvä että huono asia. Me esimerkiksi tapasimme ensimmäiset ihmiset vasta neljäntenä retkipäivänä – nämäkin Närängän tilalla, jonka luota vaaralle vievät  turistipolut lähtevät. Meidän kannaltamme tämä hiljainen erämaisuus oli tietysti mahtavaa, mutta sitä kuuluisaa yleistä etua ajatellen alueelle saattaisi toivoa jonkin verran enemmänkin kävijöitä. Luonto ei toki hälisijöitä kaipaa, mutta oikein ohjattuna etu voi olla molemminpuolinen.

Sudenkorentoja täynnä tämäkin lampare.

Sudenkorentoja täynnä tämäkin lampare.

Reitti jatkui tuttujen ihastusten parissa: kauniita soita pikku lampineen, vehreää vanhaa metsää ja harjuja, joilla harjoittaa jalkalihaksiaan rinkkaa kantaen. Jostain syystä pienet, metsän ympäröimät suolammet ovat minulle erityisesti mieleen. Metsä eristää alueen muusta maailmalta, ja koko lampi tuntuu omalta, koska näet sen kokonaan yhdellä katsomalla. Vesi on lämmintä ja tummaa, rahkasammalmatto pehmeä. Täytyypä ottaa joskus kuva, joka välittäisi hyvin, mitä tarkoitan.

Suodiptyykki - mossendiptyken (2013).

Suodiptyykki – En Mossendiptyk (2013).

Viikon ainoa ukkoskuuro sattui sopivasti lounastauolle, ja se toi maisemaan uusia sävyjä. Taukopaikalla meitä odotti aluemaantieteellinen nähtävyys: jokusen metrin korkea kallio. Närängänvaaraa lukuun ottamatta moista ihmettä ei juuri tässä maastossa näkynyt, eikä vieressä olevaa järveäkään ole turhaan nimetty Kalliolammiksi.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tässä on koira.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tässä on koira.

Helsinkiläispelle valittaa itikoista

Koska itikoihin ei taas jaksanut kaupungissa kunnolla uskoa, mukaan lähtenyt hyttyshattukin oli käytössä testaamaton, parilla eurolla äskettäin UFFilta poimittu retkihattu, jossa oli valmiina esiin vedettävä verkko. Verkkohattu kuin verkkohattu, eikös? No ei. Tässä päähineessä verkko lähtee suoraan hatun päätä ympäröivän reunan alta, mikä jättää itikoille tilaa nauttia paljaasta ihosta reunan lähellä. Verkko myös laskostuu suurelta osin naamalle pahentaen ongelmaa, toisin kuin mallissa, jossa verkko lähtee hatun lieristä. Irroitettava hyttysverkko, joita saa noin eurolla marketista, ratkaisee tämänkin pulman, koska sen voi laittaa suoraan hatun päälle. Sadetakki päällä kulkeminenkin alkoi houkutella hiostavan lämpötilan laskettua edes hieman, sillä se on varsin itikkasuojaava vaateparsi.

Onneksi oli teltta: mukavan tauon verenimijöiltä saa heittämällä vaikka ruokatauolla hetkeksi teltan pystyyn. Kuulostaa ylimitoitetulta nössöilyltä, mutta teltanhan kasaa parissa minuutissa, eikä minusta muutenkaan ole kovikseksi koskaan ollut. Luontokuvaajaystäväni nimesikin retkellä “mäkäräräkän” suomen kielen kauheimmaksi sanaksi. Hyttysmyrkkyjä emme tosin reissulla käyttäneet, eli piste meille siitä. Kokonaispistemäärä: yksi piste.

Helsinkiläispelle fiilistelee taas

IMG_1788Kuljimme kuivin silmin läpi Itkuharjun ja saavuimme taas rajavyöhykkeen tuntumaan. Auringonlaskunäkymä oli kuin kauneimmasta karaokevideosta.  Telttapaikkaa lähestyessämme korpit kuuluttivat tervetulotoivotuksiaan riehakkain rääkäisyin. Järveen työntyvältä niemenkärjeltä oli upea näkymä Närängänvaaralle, tuuli viilensi illan ja puhalsi valtaosan itikoista metsän puolelle. Rannan hiekkapohja tuntui mahtavalta paahtuneiden varpaiden välissä.

IMG_1795

Näkymä leiripaikalta.

Illalla sai taas huomata, että vaikka tämäkään päivämatka ei ollut kilometreissä mikään yli-inhimillinen suoritus, pehmeä suopohja, lukuisat harjut ja rinkka tuntuivat kyllä jaloissa päivän päätteeksi. Nokian Kontiotkin tuoksuivat jo siltä, että kesäretkellä ollaan.

IMG_1781Seuraavana päivänä rantasipit soidinsivat äänekkäästi, harmaasieppo lauloi niemessä ja lapintiira kalasteli järvellä. Myös reissun ainoan lapintiaisen kuulimme Laattajan lähellä. Rennon päiväretken aluksi ukkometso lensi komeasti edestämme ja järripeipot ryystivät ahkerasti joka suunnalla. Järven lähistöltä löytyi “taas” mukavaa metsää ja kauniita paikkoja, samoin kuin aiempaa enemmän merkkejä siitä, että joku muukin ilmeisesti käy alueella. Joillain kohdin metsä tosin jo muistutti suomalaisittain tutumpaa, tasaikäistä männikköä, eikä pikakatsaus näille seuduille saanut aikaiseksi tavallista syvempiä ihastuneisuudenhuokauksia. Jos en olisi juuri keksinyt tuota teennäistä yhdyssanaa, se pitäisi keksiä.  Päivän lajiksi tuli myös päivänkorento (isosurviainen), sekä psykedeelisen värinen pikku leirikaveri, joka odottelee määritystä kaverin muistikortilla.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Page 5 of 6« Ensimmäinen...3456