Lähdimme kahden aamupalan vahvistamana kulkemaan kohti varsinaista turistikeskusta, Närängänvaaraa. Aurinko paistoi ja tunnelma reitille sattuneilla hakkuuaukeilla oli sitäkin lämpimämpi. Kulorastas lauloi, vaikkei missään palanutkaan. Paitsi Venäjällä, jonka laajojen metsäpalojen savut näkyivät Kuusamoonkin.

Saavuimme lopulta Närängän tilalle, jonka kauniita vanhoja rakennuksia ympäröi puna-ailakkien ja metsäkurjenpolvien värittämä niitty. Outoa kyllä, aurinkoisella niityllä tuntui viihtyvän selvästi vähemmän isoja hyönteisiä kuin äsken mäntykankailla ja hakkuiden keskellä.

Tilalla näimme jo ihmisiäkin. Yritimme visusti katsella poispäin ja välttää puhumista edes keskenämme, mutta hollantilaisen turistiryhmän vetäjä rikkoi hiljaisuuden. Hän kertoi tuovansa ryhmän tänne joka vuosi, sillä paikka on niin ainutlaatuinen. Suomalaisiakin oli muutama, mutta emme nähneet reissun aikana enää ketään tilan pihasta lähdettyämme.

Matka jatkui merkittyä reittiä pitkin kohti Peurojärveä. Koska tekstini ei ole pakotettu seuraamaan arkilogiikan vuoristoratoja, vuodatan tähän väliin lupaamani sudenkorentokatsauksen.

Sudenkorennoista

278Ensimmäisenä retkipäivänä näimme lähinnä iso- ja pikkulampikorentoja sekä ruskohukankorentoja. Määrät eivät olleet ei-harrastajan näkökulmasta erityisen huomattavia. Kaikki määritetyt tytönkorennot taisivat olla keihästyttöjä. Havaintojoukkoon mahtui yksi pohjanukonkorentokin, mistä jäi kaivelemaan tunnistuskelpoisen kuvan puute. Kiiltokorentolajista, vaskikorennosta, saatiin kaikeksi onneksi määrityksen mahdollistava todiste.

Pohjanukonkorennon tapaa usein puunrungolta.

Pohjanukonkorennon tapaa usein puunrungolta.

Kulkiessamme muutamaa päivää myöhemmin kohti Närängänvaaraa, laskimme matkalla 48 pohjanukonkorentoa, eli kuvapuute tuli kyllä korjattua. Vaskikorentoja alkoi näkyä joka puolella, ja kohtasimmekin esimerkiksi pienen metsäaukion, jonka yllä näitä suhasi samalla kertaa noin 20 kappaletta. Muitakin kiiltokorentoja löytyi, varsinkin jälkikäteen kuvista. Minä kaivoin omistani hoikkakiiltokorennon, kaveri puolestaan esimerkiksi aapakiiltokorennon, uskottavasti siiven suonituksesta määrittäen.

Hoikkakiiltokorennon paras tuntomerkki löytyy voimakkaasti kaartuvista perälisäkkeistä. Ehkä muistan nyt tämänkin.

Hoikkakiiltokorentokoiraan paras tuntomerkki löytyy voimakkaasti kaartuvista perälisäkkeistä. Ehkä muistan nyt tämänkin.

Uudet lajit ovat kivoja, mutta usein niistä saa mieleenpainuvia kokemuksia lähinnä varsinainen harrastaja. Tuolla oli tarjolla kokemuksia muillekin, ja muistamisenarvoisimmat niistä liittyvät neidonkorentoihin.

Kävellessämme mäntykankaan viertä näin yhtäkkiä puun luona tumman siipiparin. Sanoin epäuskoisesti nähneeni ehkä neidonkorennon, joten pysähdyimme tarkastamaan havaintoa. Ehdin jo hetken epäillä määritystäni korennon istuessa siivet supussa korkealla kuusessa, mutta intuitio oli ollut oikea. Neidonkorentonaarashan se siellä. Hieno havainto, vieläpä keskellä metsää!

403Vähän ajan päästä löysimme toisen ja kolmannenkin. Iltaan mennessä olimme nähneet seitsemän. Sehän on aivan älyttömän paljon, emmehän edes olleet virtavesien lähellä.

Näistä saisi oivallisia kuusenkoristeita.

Näistä saisi oivallisia kuusenkoristeita.

Paljon ja paljon. Kulkiessamme myöhemmin Peurojärveltä Närängänvaaralle päädyimme järven, hakkuuaukean ja suon väliseen metsään, jossa noin kilometrin matkalla tapasimme arviolta sata neidonkorentoa. Neidonkorennot ovat ehdottomasti vielä esteettisimmästä päästä, ja tuntui hauskalta nähdä aina vain uusien jalokivien nousevan vierestämme lepattelevaan lentoonsa. Saa nähdä, tuleeko tällaista kohtausta uudestaan vastaan.

Lampikorennon loppu.

Lampikorennon loppu.

Korentomäärät olivat varsin vaikuttavia myös Hyöteikönsuolla. Joka lampare oli aivan täynnä lampikorentoja ja ruskohukkia, sekä hieman harvalukuisemmin tytönkorentoja. Suurella avosuolla riitti lampareita, joten tiedä sitten montako tuhatta siipipariparia alueelta olisi voinut laskea.

Peurotaan vaan

Hyöteikönsuo auringon laskettua.

Hyöteikönsuo auringon laskettua.

Mainitun avosuon kautta valuimme hiljalleen kohti Peurojärveä, jossa meitä odotti harjun päässä sijaitseva hyväkuntoinen laavu. Peuro-sana kuulostaa käskymuotoiselta, hieman kuin jo aiemmin kohtaamamme imperatiivi, ”lähde”. Jäämme odottamaan tulkintoja peuromisesta, sillä emme muilta väsyneiltä jutuiltamme ehtineet miettiä juuri tätä kysymystä.

348Leiripaikan tunnelma ei vetänyt vertoja aiemmille, mutta harjua pitkin pääsi käden käänteessä hienon iltatunnelman äärelle Suojärven rantaan. Keltavästäräkit kertoivat toisilleen vierailustamme ja 16 laulujoutsenta suoritti tyylikkään ylilennon kauniimpien iltavalojen aikaan. Teeren soidinpulputus kuului jostain kaukaa. En muista ennen kuulleeni teertä näin myöhään –  paitsi jos syyssoidin lasketaan –  mutten olekaan ennen ollut pohjoisessa kesäkuussa.

Lukuisat ristihämähäkit nauttivat kanssamme illasta Suojärvellä. Sanotaan heppoisena määritysarvauksena vaikka ruokohämähäkki (Larinioides cornutus).

Olimme tällä kertaa varanneet retkelle hyvin aikaa, emmekä muutenkaan asettaneet itsellemme turhia aikatauluja. Tähän aikaan vuodesta tarve herätä auringonnousun aikaankin oli tavallista vähäisempi, sillä nousun ja laskun väliin jäi vain vähän aikaa, ja lähes samoista valoista pystyi nauttimaan helpommin valvomalla hieman myöhempään. Ajantaju oli sulanut jo kauan sitten pohjoiseen valkeuteen.

Olimme säästäneet koko päivän Närängänvaaran koluamiseen ilman rinkkoja, ja halusimme myös olla paikalla muutenkin kun pitkän keskipäivän uuvuttavassa auringonpaisteessa. Nukuimme siis myöhään, söimme leirissä aamupalan ja lounaan ja pakkasimme trangian mukaan koko päivän retkeä varten. Pitää syödä ja nukkua että jaksaa fiilistellä.

438

Närängänvaaralla riittäisi tutkittavaa, jos olisi ns. osaaja. Kai nää jotain lehtijäkäliä?

Matkalla kohtaamiemme sudenkorentojen jälkeen kipusimme pian jo korkeuskäyrän toisensa perään. Metsä valloitti lehtipuurunsaudellaan ja kaunistui entisestään noustessamme korkeimmille huipuille. Erityiseksi metsän teki tietysti sen sijainti aivan huikealla vaaralla. Näköalanähtävyytenä saa kyllä parempaa hakea, ja vakuutuimme entisestään suunnitelmastamme pysytellä vaaralla keskiyön aurinkoon asti.

Sinipyrstö

482Niin, tästä linnusta olikin pari päivää jauhettu. Kuten kuvasta voi silmiään siristäen juuri ja juuri päätellä, emme jääneet sinipyrstöttä. Aivan heti se ei kuitenkaan näyttäytynyt.

Kuulimme laulua  jo heti noustuamme parhaalle paikalle, eli Yhdeksänsylenkalliolle. Olin kuunnellut äänen vähintään sata kertaa, mutta minusta se erosi niin vähän monen muun linnun laulusta, että unohdin sen aina heti kuultuani. En nytkään muista sitä, mutta voin onneksi kuunnella juuri tämän yksilön laulun aina uudelleen ja uudelleen tästä.

Laulava lintu varmistettiin heti kuulokkeilla nauhalta, mutta minua se ei tyydyttänyt, koska laulu ei edelleenkään oikein sanonut minulle mitään. Halusin muutenkin nähdä linnun, koska ei pelkkä varmistuksen jälkeen hyväksytty ääni tuntuisi tässä miltään. Laulajaa ei kuitenkaan näkynyt, ja teimme linnun perässä hyödyttömän etsintäseikkailunkin kallion alapuolisiin metsiin.

Energia alkoi loppua, joten oli aika syödä ja yrittää uudestaan. Palatessamme kalliolle sinipyrstökoiras oli asettunut laulamaan kuvauksellisen, kaksihaaraisen kelon latvaan. Koska ilmeistämme näki, että tämä oli mielestämme vielä vähän turhan kaukana, lintu tuli pian parinkymmenen metrin päähän jankkaamaan tuota tutuksi käyvää säettään. Jota en muuten enää muista.

Enää oli vain odotettava yötä

589Se oli siinä, reissun varsinaiset tavoitteet oli nyt saavutettu. Odottelimme kaikessa rauhassa keskiyön valoa, kierrellen metsiä ja katsellen maisemia. Metsonaaras pomppasi liikkeelle jaloista ja siirtyi kauemmaksi loukkaantunutta esittäen.

503En mitenkään osaa tuoda kuvissa esiin sitä, miltä metsässä iltavaloilla näytti, mutta eipä se juuri yöuniani vie. Jos jossain on mahdollista törmätä synkkään kuusikkoon, Närängänvaara on kuin sen antiteesi. Se on vehreää, monimuotoista ja avaraa metsää, jota järeät männyt ja naavan/lupon koristamat kuuset kirjovat.

615Maisema auringonlaskun tienoilla oli lähes täydellinen, ja hämärä toi alueesta esiin hienoja yksityiskohtia kiikaroitavaksi. Sinipyrstö jatkoi lauluaan vaaran toisella puolella. Viimeinenkin tavoite oli nyt saavutettu, Näränkä koettu, ja väsyneinä kuljimme viimeiset kilometrit Hyöteikönsuon poikki takaisin leiriin. Suolla näimme vielä valkean yön taivaanrantaa pitkin lentäneen 42 joutsenen parven. Pian pohjoisen aurinko jälleen nousisi, mutta me olimme siinä vaiheessa jo unten mailla. Loppu.

593No ei kai, kerron vielä arkisia asioita Oulusta. Jos haluaa jäädä metsän tunnelmaan, voi lopettaa tähän.

Sananen Oulun Hietasaaresta

Runollinen Oulu.

Runollinen Oulu.

Majoituimme Oulussa tuttavan luokse mukavaan Hietasaareen. Siellä oli myös erityisen paljon erityisen aggressiivisia hyttysiä. Rauhallinen ja vehreä alue palstaviljelmineen keskustan kupeessa on kuitenkin muutospaineen alla, koska pohjoisempanakin on havahduttu siihen, että kaikki omaleimaiset, puistoa vihertävämmät ja keskustaa hiljaisemmat alueet on hoidettava pois kaupunkien lähistöltä.

Hietasaareen suunnitellaan näet huvipuistoa. Kysymys ei ole mistä tahansa rivituotteesta, vaan kansalliseepoksemme eläväksi tuovasta Kalevala Parkista.  Epäilemättä kyse ei ole ainakaan siitä, että tavallisen huvipuiston päälle liimataan jokin muovinen teema. Vuoristoradasta ei turhaan tule jokin Väinämöisenrata ja niin edelleen.

Miksi rakentaa huvipuisto jo valmiiksi hyvien yhteyksien varrelle, kun sen avulla voi pilata kokonaisen kaupunginosan jyräämällä viljelypalstat parkkipaikoiksi ja korvaamalla ahdistavan hiljaisuuden autoliikenteen uljaalla kaiulla ja karnevaalihumulla, siis edistyksen äänillä? Toimiihan huvipuisto lisäksi monta kuukautta vuodesta, ja Oulun kaltainen matkailukeskus takaa varmasti riittävästi kävijöitä. Puisto lienee myös mitä merkittävin työllisyysongelman ratkaisussa, sillä sehän tosiaan toimii monta kuukautta vuodesta. Sitä paitsi, jos hanke sattuisi noin ensimmäisten kahden toimintavuoden jälkeen kaatumaan kannattomana, kaikenhan voi palauttaa ennalleen, eikös?