Matkalla kohti Laattajaa pääsimme seuraamaan jopa merkittyä reittiä. Se laiskistaa mukavasti mieltä ja helpottaa suunnistamista. Itse tosin lähinnä seurailin kahta suunnistavaa tahoa, joten kulkuni oli helppoa ilman reittiäkin. Valmiiseen pöytään, valmiiseen pöytään. Reittikin tarjosi kuitenkin jännitettävää, sillä lähes jokainen vastaan tullut silta oli joko romahtanut, puoliksi romahtanut tai laho.

IMG_1704

Kuusamo on tunnettu sillanrakennusperinteestään. No, aikahan tähän on kait syynä.

Sama koski oikeastaan kaikkia pitkospuita ennen Närängänvaaran aluetta. Näillä rakenteilla taiteilu toi ajoittain mieleen Linnanmäen Vekkulan – ainakin sellaisena kuin se oli joskus 1990-luvulla. Uimaan emme kuitenkaan vesistöjä ylittäessä joutuneet, eli siinä mielessä eteneminen ei ollut vaikeimmasta päästä.

Ilmeisesti reitti on muutama vuosikymmen sitten pistetty kasaan ja jätetty sen jälkeen syystä tai toisesta hoitamatta. Reittimerkit tosin näkyivät vielä suurelta osin matkaa. Tämä hoitamattomuus ja retkeilypalvelujen puute on tietysti sekä hyvä että huono asia. Me esimerkiksi tapasimme ensimmäiset ihmiset vasta neljäntenä retkipäivänä – nämäkin Närängän tilalla, jonka luota vaaralle vievät  turistipolut lähtevät. Meidän kannaltamme tämä hiljainen erämaisuus oli tietysti mahtavaa, mutta sitä kuuluisaa yleistä etua ajatellen alueelle saattaisi toivoa jonkin verran enemmänkin kävijöitä. Luonto ei toki hälisijöitä kaipaa, mutta oikein ohjattuna etu voi olla molemminpuolinen.

Sudenkorentoja täynnä tämäkin lampare.

Sudenkorentoja täynnä tämäkin lampare.

Reitti jatkui tuttujen ihastusten parissa: kauniita soita pikku lampineen, vehreää vanhaa metsää ja harjuja, joilla harjoittaa jalkalihaksiaan rinkkaa kantaen. Jostain syystä pienet, metsän ympäröimät suolammet ovat minulle erityisesti mieleen. Metsä eristää alueen muusta maailmalta, ja koko lampi tuntuu omalta, koska näet sen kokonaan yhdellä katsomalla. Vesi on lämmintä ja tummaa, rahkasammalmatto pehmeä. Täytyypä ottaa joskus kuva, joka välittäisi hyvin, mitä tarkoitan.

Suodiptyykki - mossendiptyken (2013).

Suodiptyykki – En Mossendiptyk (2013).

Viikon ainoa ukkoskuuro sattui sopivasti lounastauolle, ja se toi maisemaan uusia sävyjä. Taukopaikalla meitä odotti aluemaantieteellinen nähtävyys: jokusen metrin korkea kallio. Närängänvaaraa lukuun ottamatta moista ihmettä ei juuri tässä maastossa näkynyt, eikä vieressä olevaa järveäkään ole turhaan nimetty Kalliolammiksi.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tässä on koira.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tässä on koira.

Helsinkiläispelle valittaa itikoista

Koska itikoihin ei taas jaksanut kaupungissa kunnolla uskoa, mukaan lähtenyt hyttyshattukin oli käytössä testaamaton, parilla eurolla äskettäin UFFilta poimittu retkihattu, jossa oli valmiina esiin vedettävä verkko. Verkkohattu kuin verkkohattu, eikös? No ei. Tässä päähineessä verkko lähtee suoraan hatun päätä ympäröivän reunan alta, mikä jättää itikoille tilaa nauttia paljaasta ihosta reunan lähellä. Verkko myös laskostuu suurelta osin naamalle pahentaen ongelmaa, toisin kuin mallissa, jossa verkko lähtee hatun lieristä. Irroitettava hyttysverkko, joita saa noin eurolla marketista, ratkaisee tämänkin pulman, koska sen voi laittaa suoraan hatun päälle. Sadetakki päällä kulkeminenkin alkoi houkutella hiostavan lämpötilan laskettua edes hieman, sillä se on varsin itikkasuojaava vaateparsi.

Onneksi oli teltta: mukavan tauon verenimijöiltä saa heittämällä vaikka ruokatauolla hetkeksi teltan pystyyn. Kuulostaa ylimitoitetulta nössöilyltä, mutta teltanhan kasaa parissa minuutissa, eikä minusta muutenkaan ole kovikseksi koskaan ollut. Luontokuvaajaystäväni nimesikin retkellä “mäkäräräkän” suomen kielen kauheimmaksi sanaksi. Hyttysmyrkkyjä emme tosin reissulla käyttäneet, eli piste meille siitä. Kokonaispistemäärä: yksi piste.

Helsinkiläispelle fiilistelee taas

IMG_1788Kuljimme kuivin silmin läpi Itkuharjun ja saavuimme taas rajavyöhykkeen tuntumaan. Auringonlaskunäkymä oli kuin kauneimmasta karaokevideosta.  Telttapaikkaa lähestyessämme korpit kuuluttivat tervetulotoivotuksiaan riehakkain rääkäisyin. Järveen työntyvältä niemenkärjeltä oli upea näkymä Närängänvaaralle, tuuli viilensi illan ja puhalsi valtaosan itikoista metsän puolelle. Rannan hiekkapohja tuntui mahtavalta paahtuneiden varpaiden välissä.

IMG_1795

Näkymä leiripaikalta.

Illalla sai taas huomata, että vaikka tämäkään päivämatka ei ollut kilometreissä mikään yli-inhimillinen suoritus, pehmeä suopohja, lukuisat harjut ja rinkka tuntuivat kyllä jaloissa päivän päätteeksi. Nokian Kontiotkin tuoksuivat jo siltä, että kesäretkellä ollaan.

IMG_1781Seuraavana päivänä rantasipit soidinsivat äänekkäästi, harmaasieppo lauloi niemessä ja lapintiira kalasteli järvellä. Myös reissun ainoan lapintiaisen kuulimme Laattajan lähellä. Rennon päiväretken aluksi ukkometso lensi komeasti edestämme ja järripeipot ryystivät ahkerasti joka suunnalla. Järven lähistöltä löytyi “taas” mukavaa metsää ja kauniita paikkoja, samoin kuin aiempaa enemmän merkkejä siitä, että joku muukin ilmeisesti käy alueella. Joillain kohdin metsä tosin jo muistutti suomalaisittain tutumpaa, tasaikäistä männikköä, eikä pikakatsaus näille seuduille saanut aikaiseksi tavallista syvempiä ihastuneisuudenhuokauksia. Jos en olisi juuri keksinyt tuota teennäistä yhdyssanaa, se pitäisi keksiä.  Päivän lajiksi tuli myös päivänkorento (isosurviainen), sekä psykedeelisen värinen pikku leirikaveri, joka odottelee määritystä kaverin muistikortilla.

Jatkuu seuraavassa numerossa.